sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Rakennettiinko Baana autoiijoiden rahoilla?

Hesarin Teppo Moisio kertoo lukijoittensa kysyneen kustannetaanko pyöräilijöiden väylät autoilijoiden maksamista veroista.

Lyhyt vastaus on, että liikenteen verotulot menevät valtiolle ja kevyen liikenteen väylät ovat kaupungin hommia - eli ei.

Pitkä vastaus on kiinnostava sekin. Kannattaa lukea sekä Tepon kolumni että siihen liittyvä selvitys Liikennejärjestelmän tuet.

torstai 13. syyskuuta 2012

Maantiepyöräilyä puoli seitsemältä aamulla

YLEn aamuohjelma Puoli seitsemän teki Tour de Helsingin yhteydessä pienen jutun maantiepyöräilystä ja sen monenlaisista harrastajista.

Ykköshaastateltavana oli Pekka Sirkiä, mutta pari kommenttia toimittaja kysyi minultakin. Tarkoitus oli, että kuvaan matkan varrella heille materiaalia tankoon kiinnitetyllä GoPro-kameralla, mutta se jäi yritykseksi, kuten jo aiemmin kirjoitin.

Pätkä tuli tuutista kuulemma tänä aamuna, ja ystävät tiesivät kertoa, että se uusitaan huomenna. Jos se tulee katseltavaksi myös YLE-Areenaan, laitan linkin.

PE 14.9.: Toimittajalta tuli äsken tekstari: juttu on tänään Puoli seiskan uusinnassa, TV1 klo 11.10. Se löytyy myös Yle Areenasta kuukauden ajan. Nettitallenteessa kohdasta 11:08 alkaen).

tiistai 11. syyskuuta 2012

Valaistumisen hetki



Tänä talvena en aio ujostella, vaan olen koristellut polkupyöräni joulukuusiksi. Kaikissa fillareissa on nyt vähintäänkin etu- ja takavalo. Lisäksi repussa keikkuu erillinen takavalo, ja yksi vaatteisiin klipsillä pikakiinnitettävä valo auttaa näkymään varsinkin kaupunkiliikenteessä.

Maantiepyörien havaittavuutta päätin parantaa tangonpäävaloilla. Näitä on maailmalla monien pikkupajojen tekemänä. Aika monen mallin ongelmana vaikuttaa olevan heikohko valaisuteho ja kosteudenkestävyys. Piti siis hiukan kysellä kavereilta ja isolta Geeltä, ennen kuin ryhdyin tilaamaan.

Cervélon tankoon asensin Soma Road Flares Taillightin, jonka käyttäjät vaikuttivat nettiselailun perusteella melko tyytyväisiltä. Aikani googlailtuani löysin Outside Outfittersin, joka toimitti valaisimet Suomeen nopeasti ja pienillä, muutaman euron postikuluilla.

Soma on tyylikäs lamppu, jonka sisällä on yksi punainen ledi. Painokytkimen vaihtoehdot ovat päällä-vilkku-pois. Ledi valaisee melko kirkkaasti taakse ja näkyy pienen sivuikkunan kautta myös risteävälle liikenteelle. Tosin sivuvalo on niin heikko, että sen varaan on turha laskea mitään muuta kuin pientä katu-uskottavuuden nostoa.

Bianchissa valaisee Tacx Lumos. (Bike-componentsissa 13,50 €) Se on vähän mutkikkaampi kolmen ledin mötikkä. Eteenpäin on kaksi lediä, joista toinen on valkoinen valo ja toinen on keltainen vilkku. Etuvalo on yllättävänkin tehokas. Sen sijaan vilkku on turhake, joka hädin tuskin näkyy muutaman metrin päähän. Kaiken lisäksi vilkun painaminen päälle virtakytkimestä tuntui hankalalta ainakin kotipihatestissä. Myöskään taakse osoittava punainen valo ei ole järin tehokas.

Sen verran olen kuullut tangonpäälamppujen kosteusongelmista, että kiepautin tankonauhan ja lamppujen saumakohtaan sentin levyisen eristeen jeesusteipistä. Jotkut ovat peräti liimanneet valaisin- ja paristo-osan yhteen, mutta paristonvaihto saattaa olla siinä tapauksessa tekemätön paikka.

Vielä muutamat heijastimet pinnoihin, niin sitten kelpaa ajaa pimeälläkin.

lauantai 8. syyskuuta 2012

Kuraa, kuviointia ja asennemuutosta

Fillarin tuunaus loppusyksyn työmatkoja varten pääsi vauhtiin. Alla pyörivät nyt pistosuojatut Schwalbe Marathon -renkaat, kun löysin sellaiset 25-millisinä Bike-Componentsista. Leveämmät eivät olisi mahtuneet takahaarukkaan.

Ero entiseen on selvä. Pyörä ei liiku likimainkaan niin kevyesti kuin vielä torstaina, jolloin alla oli 23-milliset sliksit ja kevyemmät kiekot. Marathoneilla pitäisi kuitenkin pärjätä paremmin lasinsirujen ja hiekoitussepelin sekä lehtikelin ja lumiloskan kanssa.

Bianchi sai myös lokarit. Alaputkessa on pieni maastopyöriin tarkoitettu kumilenkein kiinnitetty suoja, joka estää jalkoja pahemmilta kastumisilta. Takana on satulaputkeen kiinnitetty pikalokari.

Kävin tänä aamuna kokeilemassa rengastuksen käyttökelpoisuutta cyclocross-porukkalenkillä Viikissä. Rhubarb oli suunnitellut neljän kilometrin mittaisen reitin, jota hän mainosti helpoksi. Sen perusteella ajattelin, että ehkä tuo menee maantiefillarillakin.

Kovapohjaiset hiekkatiet ja polut olivat tälle fillarille ominta alustaa, mutta metsäisemmillä osuuksilla savipohja, jyrkät mäet ja metsätöistä jäänyt hake panivat renkaat sutimaan ja kuskin työntöhommiin. Kaipa joku taidokkaampi olisi pärjännyt tälläkin rengastuksella, mutta en minä.

Toisaalta oli kiva kerrankin ottaa pyöräily rennosti ulkoiluna. Jätin cx:n yhteen kierrokseen ja jäin rupattelemaan paikalle omalla juoksulenkillään osuneen Merjan kanssa. Puhe kääntyi mm. juuri tänään ajettavaan paralympialaisten tandem-maantieajo. Merjalla on siitäkin kokemusta: Ateenassa hän oli kuudes.

Huomenna tuunataan Bianchia lisää. Tänä syksynä ei jää Bianchin huomaaminen kiinni ainakaan valojen puutteesta.


Raparperi puutarhassa eli Rhubarb Herttoniemen palstojen luona.

maanantai 3. syyskuuta 2012

1+2290 tarinaa Tour de Helsingistä


Moninkertainen Tour de France -etappivoittaja oli ykkönen myös Tour de Helsingissä! Ilmoittautuneita yli 2500! Matkaan lähti ennätykselliset 2291 pyöräilijää! 

Itselläni olivat sunnuntaiaamuna superlatiivit ja motivaatio vähän hakusessa. Mitä varten minä olinkaan osallistumassa tämänvuotiseen kuntoajoon? Mihin porukkaan lähtisin ja millaista ajoa tavoittelisin? Aamulla pyöräilykamppeita pukiessani tuntui samalta kuin tavalliselle porukkalenkille lähtiessä.

Olin juuri kipuamassa pyörän selkään, kun YLEn aamu-tv:n toimittaja soitti. Tekevät jutun Tour de Helsingistä ja kaipaavat jonkun kuskaamaan GoPro-kameraa, jotta saavat ajokuvaa.


VehmaanNummen ottamassa kuvassa näkyy myös GoPro-kamera.


Siinähän sitä olisi tehtävä ja henkinen kiintopiste tälle ajolle. Vähän tuli kiire, kun olin ajoittanut lähtöni niin, että ehdin juuri mukavasti lähtösuoralle. Velodromin parkkipaikallla tehtiin kuitenkin parin kysymyksen minihaastattelu ja laitettiin kamera tankoon.

Saattoajo oli typerryttävän hidasta, ja vapaa vauhti Leppävaaran jälkeen tarjosi aikamoisen herätyksen. Kahdenkympin jälkeen jo tuollainen 40-50 km/h loiviin ylämäkiin oli tiukka muutos.

Kun Turuntiellä oli vasta viikon vanha asfaltti, joka oli edellisen illan rankkasateen jäljiltä märkä, tiesi jo etukäteen odottaa ääniä. Paukahdus, huutoa, kolinaa. Jorvin sairaalan kohdalla oli itsellänikin pystyssä pysymistä, kun piti väistää kaatujia yhdessä muun joukon kanssa.

Puseroon hiipi uudestaan ihmetys mitä minä täällä oikeastaan teen. Onneksi vauhtia riitti, niin että piti keskittyä kampien pyörittämiseen.

Bembölen ja Kunnarlan läpi pysyttelin pääjoukossa, mutta Velskolan mäissä ei enää löytynyt tarpeeksi potkua, vaan jäimme pienen porukan kanssa ajamaan kärjen ja 4h-ryhmän väliin. 

Lopentielle asti pysyttelimme pääjoukon tuntumassa. Harmi kyllä yhteistä vetotyötä ei syntynyt. Yritimme telaketjuakin, mutta venäläisten ja virolaisten kanssa ei kommunikaatio toiminut. Niinpä neljän tunnin ryhmä ajoi meidät kiinni. Siinä olikin mukava ajaa, ja paukkuja riitti osallistua myös vetämiseen. 

Vähän ennen Palmenin kauppaa GoPron jalusta murtui. Jälkeenpäin kuulin, että jossain tuotantoerässä oleva muovi ei kestä pitkäaikaista tärinää. Ensin päätin jatkaa tässä ryhmässä maaliin päästäkseni alle neljän tunnin. Matkanteko oli niin helppoa, että mielessä siinteli ajatus lähteä Kuninkaanmäessä irti. En sitten kuitenkaan voinut jättää kameraa tiellekään. Pakko oli siis kääntyä takaisin.

Onneksi eräs katsoja oli poiminut härpäkkeen talteen, joten saatoin ottaa sen taskuuni ja ajaa pikkuryhmässä perille. Velodromilla ojensin kameran takaisin kuvaajalle, joka huomasi jotain puuttuvan – kotelo oli auennut ja kameran muistikortti puuttui. Se oli siis lähtenyt pudotessa kamerasta. Kaiken sen vaivan jälkeen! 

Kävin vielä myöhemmin iltapäivällä etsimässä ja myös löytämässä kortin. Se tosin oli niin moneen kertaan yliajettu, etten saanut sitä työpöydälle eikä sitä tunnistaneet edes pelastusohjelmat.

Siitä huolimatta aamutelkkarissa on keskiviikkona tai torstaina juttua Tour de Helsingistä. 

Tulokset ChampionChipin sivuilla > 2012 > Tour de Helsinki
Kuvia: 
  • dj78 (Kuninkaanmäki)
  • Jari Birling (lähtö, Porintie, Karhunkorpi, Nikkilä)
  • k3ntFIN (Svartböle ennen Palmenin kauppaa) Lisäys 9.9.2012
  • valopasin (lähtö, Velskola, Paippinen, Viikki, Koskelantie)
  • Vehmaan Nummi (Lepsämä)(linkki päivitetty)


lauantai 1. syyskuuta 2012

Tour de Helsinki, 2012 edition


Tämän vuoden malli tarjoaa entiseen tapaan Velskolan mäet, jotka paloittelevat porukan pienempiin osiin, Keski-Uusimaan vauhdikkaat baanat ja lopulta Kuusijärven vieressä mäentöppyrän, joka saa voimiensa rippeitä säästelevän pyöräilijän kiristelemään hampaita taistelussa kramppia vastaan.

Vuoden 2012 mallissa ennakkoilmoittautujien määrää kasvatettu entisestään. Nyt lähtösuoralle on asettumassa 2400 polkijaa. Lisäksi TdH ajetaan myös virallisena kilpailuna, niin että lisenssinhaltijat ovat voineet ilmoittautua kilpasarjaan. Esimerkiksi minä. Ja toisessa ääripäässä Jaan Kirsipuu, nelinkertainen Tour de France -etappivoittaja.



Tero Pasasen otos, vuosimalli 2009.


torstai 30. elokuuta 2012

Tästä on pyöräilyn suosio tehty – ainakin Lontoossa


Lupailin palata vielä Lontooseen. Yllä kuva presentaatiosta, jossa verrataan liikennevälineiden käyttöä Lontoossa vuosien 2001 ja 2008 välillä. Sininen tarkoittaa lisääntymistä, punainen vähenemistä. Pyöräilyn osalta Lontoo vuonna 2008 on vahvasti sininen.

Britit ovat tehneet viime aikoina paljon sen eteen, että työmatkalaiset siirtyisivät polkupyörän satulaan.

Ensinnäkin työmatkapyöräilyä tuetaan verohelpotuksin. Pyörän voi hankkia verottomana työsuhde-etuna cycle-to-work-ohjelman mukaisesti. Myös tietullit ovat saaneet monet vaihtamaan henkilöauton julkisiin ja polkupyörään.

Toisekseen taitettavan fillarin saa ottaa metroon ja juniin sekä useimpiin busseihin. Työmatka sujuu varsin näppärästi ja hikoilematta, kun suurimman osan matkaa voi tehdä julkisilla. Siis myös junissa ja myös ruuhka-aikoina (vinkki, vinkki, HSL)

Jos pyörää tarvitsee vain satunnaisesti, löytyy ratkaisu Barclays-kaupunkipyöräjärjestelmästä. Se on varsin toimiva sekä kaluston että maksukorttijärjestelmän osalta. Puolessa tunnissa The Wellingtonin terassilla Strandin ja Aldwychin kulmauksessa näin kymmenittäin, ellei peräti sata kaupunkifillaria, vaikka keskityinkin syömään fish n chipsiä.

Myös Lontoon pyöräkaistat on suunniteltu fiksummin kuin Helsingissä. Ne ovat enimmäkseen yksisuuntaisia, jalankulkijoiden väylistä erotettu ja hyvin merkittyjä. Risteysten pyörätaskut ovat selkeämpiä.

On yksi varsin negatiivinenkin tekijä, joka on lisännyt pyöräilyä. Kuulemani mukaan fillaroinnin suosio kasvoi voimakkaasti vuoden 2005 terrori-iskujen jälkeen. Se voi liittyä toisaalta pelkoon julkisia liikennevälineitä kohtaan, ja toisaalta siihen, että Lontoon liikenne tukkeutuu ongelmatilanteissa helposti pahan kerran. Fillarilla pääsee joustavasti.

Lisätietoa fillaroinnin edistämisestä London Cycling Campaignin sivuilta.


perjantai 24. elokuuta 2012

No se ei tosiaan mennyt putkeen eli ISM 2012

Olisikohan nyt kulunut tarpeeksi aikaa ISM-kisojen puintiin?

Olen tänä vuonna käynyt muutamissa pienemmissä kisoissa ottamassa tuntumaa ja nyt olin siis päättänyt kokeilla kestävyyttäni SM-tasolla.

Ensinnäkin taisin onnistua siinä, että sain jalat hereille jo ennen lähtöä. Verryttelin reilusti tavallista enemmän. Ensin ajoin pari kymppiä tapahtumapaikalle. Sitten vielä puolisen tuntia hyvin kevyttä ennen lähtöä. Voipi olla, että meni jo yli järkevän lämmittelyn rajojen, mutta ainakin oli helppo vastata joukon vauhtiin alusta lähtien.



Kaksi kierrosta meni aika mainiosti. Tarjolla oli pieniä irtiottoyrityksiä ja mäkispurtteja, mutta yleisesti ottaen mentiin tasaista neljänkympin kyytiä. Joku sanoi jälkeenpäin, että olin turhan aktiivinen. Näin se varmaankin on, sillä kolmas kierros osoitti, ettei minun kunnollani näissä kekkereissä vielä pärjää.

Kolmatta kertaa Palojoentien nousuun tultaessa olin jo risteyksen jälkeisessä alamäessä aika hännillä. Kahdella ensimmäisellä kierroksella olin muistanut hakea paikan kärjestä tai sen lähellä ennen ylämäkeä, mutta nyt en.

Mäessä jäin sitten lisää enkä sitä ihan heti hoksannut huomioida. Mäen päällä eroa oli ehkä vain 15–20 metriä, mutta eipä löytynytkään lahkeista reserviä ottaa sitä kiinni. Eikä myöskään korvien välistä sitä sisua, jolla olisi poljettu maitohappoja uhmaten.

Olisin keskeyttänyt suosiolla sen kierroksen päätteeksi, jollei myös pääjoukosta pudonnut Heikki olisi houkutellut ajamaan loppuun. Lenkkeilimme maaliin musertavat 20 minuuttia voittajalle hävinneenä. Kiitokset Heikille loistavasta asenteesta ja tsemppauksesta!

Jossain määrin tällaista lopputulosta kyllä uumoilinkin ennen kisaa. Giro d'Espoon kolarin jälkeen meni tovi parannellessa ja kalustoa korjatessa. Sitten oli työesteitä ja työreissua. Yhtäkkiä olikin jo heinäkuu ennen kuin taas rupesin tosissani ajamaan.

Arvelen, että vietän riittävästi aikaa fillarin selässä, mutta varsinainen tehoharjoittelu on aivan riittämätöntä. Tällä hetkellä tunnelmat ovat, että tulipahan kisaamista kokeiltua ja se on sitten siinä. Kun saan nykyiset opiskelut päätökseen, voi talvella mieli toki vielä kääntyä. Never say never.

Myöskään talkootyöhön en taida enää löytyä intoa. Eräs palkattu toimija sai paputölkin nenäänsä, kun linkitin kisojen Facebook-sivun tuloksiin lauantaina aika-ajojen päätyttyä ja kirjoitin, että linkin takaa löytyvän epäviralliset tulokset. Arvelin, ettei tuomaristo olisi niitä vielä vahvistanut. Olisi pitänyt kirjoittaa tulosten olevan viralliset. Ei riittänyt, että poistin viestin kuten pyydettiin, vaan huuto jatkui vielä sunnuntaina kisapaikalla.

Kiitos kuvaajille hyvistä otoksista. Kaksi ylintä on Hibahaban Flickr-galleriasta. Alin on Jari Birlingiltä.

JK. Miksikö en kerro mitään M40-sarjan voittokamppailusta tai tuloksista? Taitaa johtua siitä, että tipahtamisen jälkeen koin ajelevani ihan eri planeetalla enkä siis ollut samassa kisassa ollenkaan.

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Pyöräilijöiden Lontoo



Terveisiä kaupungista, jonka ruuhkaisilla kaduilla pääsee pyörällä myös ydinkeskustassa! Kuva kertoo paljon: fillareita, takseja, busseja.

On siis mahdollista suunnitella keskusta-alue, jossa henkilöauto on harvinaisuus.

Ei Lontoo aina ole ollut tällainen. Muutos on saatu aikaan monilla ratkaisuilla ja valinnoilla, joista tarkemmin seuraavissa blogiviesteissä. Herätys, Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston ja rakennusviraston poppoo!


Ai niin, se ISM... Kaksi kierrosta meni ihan herkästi pääjoukossa, mutta kolmannella tuli nukahdus, joka maksoi paljon. Jäin Palojoen mäkeen tultaessa porukan hännille ja mäessä parikymmentä metriä lisää. Kun sitten huomasin tämän, ei ollut enää jalkoja ajaa kiinni.

Neljänkympin keskivauhti oli näköjään kykyjeni ylärajoilla. Vähän matala fiilis jäi, vaikka jotain tuollaista olin olettanutkin käyvän.

lauantai 11. elokuuta 2012

ISM – Riittääkö vesi? Riittääkö vauhti?

Huomenna olen ensimmäistä kertaa isommassa kisassa, kun ajetaan SM-mitaleista maantiepyöräilyn yhteislähdössä Vantaalla.

Paljon on ihmeteltävää ja opittavaa. Kaksi juomapulloa ei ehkä riitä 128 kilometrin matkaan. Kun ei ole huoltojoukkoja, pitääkö pysähtyä lähikauppaan hakemaan pullo perrieriä välillä kuten kilpailijat tekivät joskus syntymäni aikoihin erityisen kuumana päivänä Tour de Francessa? Ovat muuten joskus pysähtyneet olusillekin kuten tässä posterissa 1920-luvulta.


ISM-kisojen teknisestä oppaasta huomasin, että pitää myös muistaa tutkia kisojen ilmoitustaululta olenko sattunut voittamaan pikapalkinnon doping-kontrolliarvonnassa. Toivottavasti äsken Alkosta kannettu chileläinen punaviini ei sisällä epäilyttäviä ainesosia. Ainakaan ei ole tänään ruokapöydässä naudanlihaa, josta voisi saada klenbuterolia à la Contador.

Tiistaina ajettiin Bianchi-cup Vihdissä. Siinä joutui huomaamaan missä menee aktiivikilpailijan ja kuntoharrastajan raja. Oma pumppuni paukahti punaiselle heti ensimmäisellä kierroksella, kun tulimme vastatuuliosuudelle ja kärki nykäisi reilun viidenkympin vauhtiin. Kun sitten syketaso pysyi anaerobisen kynnyksen yläpuolella kuutisen minuuttia, alkoi oma vauhtini hiipua. Toisen kierroksen alkajaisiksi piti heittää hyvästit pääjoukolle, tai oikeastaan selkäjoukolle, lopullisesti.

Kokemus se on huominenkin. Onneksi ei ole sponsoreita tai Suomen kansaa, jolle olisin vastuussa!

lauantai 4. elokuuta 2012

Katse ei aina kerro



Kilautan kelloa kuuluvasti, ja soitan varmuuden vuoksi toisenkin kerran. On menossa aurinkoinen sunnuntailenkki Annun kanssa.

Kevyen liikenteen väylällä pienen sillan kaiteisiin nojaa kolme lasta. Ovat selvästikin pudottelemassa keppejä puroon, niin että kipittävät sitten katsomaan aarteiden taianomaista ilmestymistä alajuoksun puolelta.

Lapset katsahtavat minuun, mutta jatkavat sitten veteen tuijottamistaan. Ohitan heidät ja otan pienen ylämäkispurtin.

Takaa kuuluu huuto, kolinaa ja valitusta. Yksi lapsi unohti meidät saman tien kellonsoiton jälkeen, pudotti tikkunsa ja ryntäsi nähdäkseen sen toiselta puolelta – suoraan vaimoni eteen.

Kurvaan takaisin, ja maassa lojuvat sekä pyörä että pyöräilijä. Tyttö istuu ja itkee kaiteen juurella. Siinä sitten puhutaan ja puhalletaan, ja soitetaan paikalle vanhemmat ja ambulanssi. Loppujen lopuksi lapselle tuli onneksi vain pintakolhuja, mutta Annulta murtui ranne.

Ei se yhteispeli välttämättä suju kokeneilta aikuisiltakaan. Pari vuotta sitten ajoin Espoossa kevyen liikenteen väylää. Ajoradalta pihaan kääntyvä auto pysähtyi, kuski katsoi minuun – ja kun olin kohdalla, ajoi eteen.

perjantai 3. elokuuta 2012

Velodromi – suuren draaman ulkonäyttämö

Viime viikonloppuna käytiin Velolla ratapyöräilyn SM- ja ISM-kisatKeli oli kohdillaan, joten teimme Annun kanssa pienen pyörälenkin paikan päälle. Takaa-ajon karsinnat tuli katsottua ja kuvattua.

Jokainen pyöräilijä oli kuin näyttämöllä, ja yleisön olikin helppo tarkastella pääosan esittäjien suorituksia. Yllättävän isosti kammenkiertäjien teknikka ja kestävyys vaihtelivat. Ehkäpä erot näkyvät rata-ajossa helpommin. Maantiekisoissa "turistitkin" sulautuvat helposti pääjoukkoon.

Velodromi on nyt muutenkin ajankohtainen. Helsingin olympialaisista on 60 vuotta, ja eilen Velolta lähti epävirallinen olympiapyöräily entistä maantieajon reittiä pitkin. 


Maanantaina julkaistiin Fillarifoorumilla ja Yksivaihteessa sisävelohanketta koskeva tiedote. Marko Vauhkonen kirjoitti, että hän ripustaa rukkaset naulaan eikä jaksa enää hanketta ajaa. Toisin sanoen jätetään se juhlaskumppa nyt avaamatta ja toivotaan, että sille löytyy käyttöä myöhemmin.

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Murtunut mies teki hyvää työtä


Kävin hakemassa Ajomieheltä Herttoniemestä Shimano RS80 -kiekot, jotka olivat kiristettävänä sisäänajon jälkeen. Ihan ovat klassikot ollakseen alle neljänsadan hintaiset (Bike-discount.de).

Ajomies-Eppu tuli vastaan käsi kipsissä ja esitteli rujon näköistä maasturia. Oli viikonloppuna sattunut törmäämään metsäpolulla, niin että runko oli saanut aivan uudenlaisen geometrian. Sekä vaaka- että alaputki olivat vääntyneet lyttyyn. Kun metallirunko pasahtaa kahdesta kohtaa, on onni, ettei kuskille tullut enempää osumaa.

Kiitos taas hyvästä duunista, nyt kelpaa ajaa putkelta tiukempiakin mäkiä!

Unohdetut

Ajan Tikkurilantietä länteen kohti Lentoasemantien risteystä. Näen jo kauempaa, että tien toiselle puolelle liikennevaloihin pysähtyy pyöräilijä, joka painaa nappia saadakseen vihreän.

Pysähdyn risteykseen ja huomaan, että autoilijoilla valot vaihtuvat. Seuraavaksi pääsevät kääntyvät, sitten risteävän tien autot, ja kohta onkin taas täysi kierros eri kaistojen autoja päästetty, mutta jalankulkijoille palaa yhä punainen.

Päätän itsekin painaa nappia – ja huomaan tämän puolen tolppaan sutaissun tekstin EI TOIMI. No eipä näytä toimivan, juu! Saisikohan korjaajan paikalle sillä, että soittaisi tienpitäjälle autoilijana ja valittaisi, että pyöräilijät hyppivät punaisia päin eteen.

Toinen käämejä kuumentava maan tapa on kohdat, joissa pyörätie on revitty auki ja jätetty sikseen viikkokausiksi ellei peräti kuukausiksi kuten Tapaninkyläntiellä Pohjois-Helsingissä.

Työkohteisiin on usein taputeltu soraa, mutta sitä saattaa olla niin vähän (tai se on painunut), että asfaltin terävä reuna muodostaa monen sentin kynnyksen. Päivällä sitä vielä pystyy varomaan, mutta ei enää hämärän tultua.

Viereinen kuva on Tikkurilantieltä Vantaalta. Sen varrella on tämänkaltaisia kuvauskohteita valittavaksi asti. Tässä kohdassa oli mahdollista kiertää kivikko, mutta parin sadan metrin päässä ei auttanut kuin vaihtaa ajoradalle.

Yksi ylläpitomokien klassikko on rehottava kasvillisuus kevyen liikenteen väylien varrella. Ei tarvitse edes sateen painaa oksia, kun pyöräilijä jo joutuu kyyristelemään tai taluttamaan. Tämä kuva on Tapaninkyläntieltä.

Lainsäätäjä on lähtenyt siitä, että pyörätietä tulee käyttää. Pyöräteiden ylläpitäjille puolestaan riittää, että väylät ovat ajokelpoisia valmistumishetkellä. Sen jälkeen ne unohdetaan oman onnensa nojaan.

Valitus kuuluu, ettei ole rahaa. Entä jos ajoradat päästettäisiin sellaiseen kuntoon, että niillä ei pystyisi autoilemaan? Ai niin, eihän niin käy. Niiden kunnossapitoon kyllä raha löytyy.

perjantai 27. heinäkuuta 2012

Konelihan värinää



Kävin eilen kirjastossa ja mukaan tarttui vanha kirja.

Mitä muuta kirja voi tietysti ollakaan kuin vanha: onhan kirjaan painetut asiat kirjoitettu vähintään viikkoja jollei kuukausia sitten. Nettielämän näkökulmasta siis todella vanhoja asioita.

Tämä Jukka Sihvosen Konelihan värinä oli nyt kuitenkin oikeasti vanha: julkaistu 2001. Aihe sen sijaan ei ole vanha vaan tätä päivää: kyseessä on tulevaisuus – meidän aikamme.

Kulttuurifilosofit havahtuivat 90-luvun tietämillä median ja digiteknologian tuomiin muutoksiin ihmisten minäkuvassa ja suhteessa julkisuuteen. Viestimet, netti ja mobiiliteknologia tekivät mahdolliseksi yhtä lailla arjen rajoittamattoman taltioinnin kuin myös simulaatiot, feikit ja parodiat.

Tosi-tv, blogit ja Facebook ovat tehneet jokamiehestä toisaalta julkkiksen ja toisaalta kaikkiallenäkevän tarkkailijan.

Sihvonen kirjoittaa Konelihan värinässä J.G. Ballardin jo 80-luvulla julkaistusta artikkelista Tulevaisuuden tulevaisuus. Siinä Ballard visioi Mrs. Tomorrow’n suhdetta ympäröivään todellisuuteen, joka ei ulotu itsen ulkopuoliseen todellisuuteen, vaan joka heijastaa ”hänen ruumiinsa toiminnot, verenpaineen, pulssin, aivokäyrät, hikoilun ja tuntemusten vaihtelut näkyviin ja kuuluviin.”

Sihvonen jatkaa: ”Iltaisin rouva Huomispäivä sitten tutkailee, analysoi ja tulkitsee päivän saldoa eli itseään sellaisena kuin se on erilaisen datan muodossa taltioitunut tietokoneitten muistiin.”

Tervetuloa tähän päivään, rouva Huomispäivä! Ehkä haluat ladata datasi kännykästä Endomondo-appsillä Facebookiin tai Garmin Edgestä connect.garmin.comiin?

Urheilija tarkkailee omaan kehoaan, itseään, ruumiintoimintojaan. Urheilija vertailee itseään – elintoimintojaan, statustaan ja urheilijabrändiään – suhteessa toisiin ja heidän dataansa.

Sosiaalinen media on tehnyt jakamisen helpoksi, niin että oman suorituksen tarkastelun lisäksi urheilija voi verrata sydämenlyöntejään kilpakumppanien sykkeeseen.

Sihvonen nimittää digitodellisuuden kautta elävää rouva Huomispäivää konelihaksi, orgaanisen ja epäorgaanisen symbioosiksi. Oman itsen yhteys ympäröivään todellisuuteen on katkennut, vailla merkitystä.

Tämä on hänen mukaansa egopornoa: samalla tavoin kuin sosiaaliporno on sosiaalisen kurjuuden irrottamista kontekstistaan ja ilmiöllä mässäilyä, on koneliha mässäilyä ”minuuteen, itseyteen ja omaan erityisyyteen liittyvillä esitysmuodoilla.”

Kulttuurifilosofit (ja scifi-kirjailijat kuten William S. Burroughs) ovat luoneet aika masentavan kuvan konelihasta. Oman itsen tarkastelun kuvailu mässäilynä ja sosiaalipornona eivät rakenna järin positiivista ja tavoittelemisen arvoista tulevaisuudenkuvaa.

Ehkä tämä kertoo enemmän tarkastelijan muutoksenpelosta kuin ilmiöstä sinänsä. Yhtä lailla tämän tarkkailun ja jakamisen voi nähdä osallistumisena, vuorovaikutuksena ja jakamisena – yhteisöllisyytenä.


Kuvat Ahveniston moottoriradalta Leijona-GP:stä ja KOH-I-NOOR-ajoista. Kuten aiheeseen kuuluu, kunnon urheilijat eivät suinkaan ole kiinnostuneet varikkotytöistä, vaan omasta suorituksestaan. Videoklippi on narsismia parhaimmillaan: AR Drone 2.0 -lennokki kuvaa omaa ajamistani.

torstai 26. heinäkuuta 2012

Realismia reisiin

Onneksi ei Pepeä näkynyt tempopaikalla eilen, niin saatoin livistää kotiin sen enempää rehkimättä.

Huomasin Sotunkiin mennessäni, että jalat ovat pelkkää puuta, ja oikeastaan niitä myös särkee. Vaikka olen pitänyt pyöräilylepoa Vuelta Vantaan jälkeen, niin arjen muut jutut ovat tainneet lisätä kokonaisrasitusta enemmän kuin olen huomannutkaan.

Maanantaina kiersin Sipoonkorvessa Kalkkiruukin luontopolun (mäkinen, vaihteleva maasto, suosittelen). Tiistaina ja keskiviikkona meni pensasaidan leikkaamiseen 7-8 tuntia. Näiden lisäksi olen käynyt kahdella kevyellä 30-40 kilometrin lenkillä.

Voi olla, että tänään KOH-I-NOOR-ajoissa Ahveniston radalla jää leikki kesken. Täytyy mennä kuuntelemaan koipia, ja kyllä ne hyvinkin voivat jo ollakin ajokuntoiset. Parempi kuitenkin levätä ajoissa kuin vetää itsensä aivan piippuun ja joutua sitten pitämään viikkojen taukoa.

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

ISM-kisat tutuilla teillä


Maantiepyöräilyn ISM eli ikäluokkien mestaruuskilpailut järjestetään 11.–12.8. tutuilla kulmilla Vantaalla. 

Kisakeskus on Seutulan koululla Katriinan sairaalan vieressä, ja reitti kiertää Riipilään, Palojoelle, Hyrylään ja takaisin Seutulaan. Lenkki on miltei sama kuin Vuelta Vantaassa. Nämä tiet ovat varmasti tulleet tutuiksi myös kaikille HePo-lenkkiläisille. 

Odotettavissa on iso koitos. Järjestävä seura CCH arvioi viivalle asettuvan noin 350 juniori-ikäistä, saman verran masterikäisiä sekä 15-20 käsipyöräilijää. Toivottavasti reitin varrelle löytää tiensä myös runsaslukuinen ja innostuva yleisö, niin saadaan oikean urheilujuhlan tuntu.

Osallistun talkootyöhön lyömällä tiedotusrumpua Facebook-tapahtumasivulla. Virallinen kisainfosivu tulee CCH:n nettisivuille. SPU:n kilpailukalenterista puolestaan löytyy kilpailijoille tärkeimmät faktat kuten ilmoittautumistiedot.

Vuosi sitten Jouko Mattilan muistoajoissa Haminassa innostuin kilpailemisesta ja päätin ruveta urheilijaksi. Tämä on nyt ensimmäinen vuoteni lisenssikuskina. En ole moneenkaan kilpailuun ehtinyt puhumattakaan että olisin menestynyt, mutta hauskaa on ajaminen ollut. 

Nyt on menossa ihka ensimmäiset viikot urheilijana, sillä heinäkuun puolivälissä laadin harjoitusohjelman. (Kuukausi jääkaapissa) Tämän päivän kohdalla listassa lukee Pepen tempo eli tavataan illalla Sotungissa. Jospa se kymmenen kilometrin aika-ajo kulkisi nyt alle kuudentoista minuutin.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Vuelta Vantaa: toimii


Hyvät järjestelyt, mainio reitti ja aurinkoinen kisasää takasivat upean sunnuntain, kun ensimmäinen Vuelta Vantaa ajettiin monille maantiepyöräilijöille tutuilla teillä.

Pääsarja kiersi 48 kilometrin lenkin Vantaankoskelta Palojoelle, Hyrylään ja Seutulaan kahteen kertaan. Kärkijoukon kokoa maalissa verotti reilun neljänkympin keskivauhti sekä loppupuolella Metsänkyläntiellä syntynyt kasa. Tuloslistalta oma nimi löytyy sijalta 18.

Oma ajo sujui alkuhankaluuksien jälkeen kevyesti. Vaikein paikka tuli heti 15 kilometrin jälkeen Palojoen mäkeä ensimmäistä kertaa noustessa. Koneesta ei irronnut tarpeeksi tehoja, ja kärkijoukko karkasi. Onneksi sen verran sain kiristettyä, että pystyin tavoittamaan sen seuraavalla suoralla.

Hyrylän kohdilla meno maistui jo hyvälle, ja toinen kierros oli suorastaan kevyt. Kolmaskin varvi olisi voinut olla paikallaan.

Sama juttu minulle käy usein lenkeilläkin: alkupuolen vedot, mäet tai intervallit tuottavat hankaluuksia, kun taas jossain tunnin ajon jälkeen tuntuu, että alkaa kulkea kevyesti.

Onko kyse siitä, että oma kone lämpenee hitaasti? Vai onko kyse siitä, että muilla löytyy kisan alussa isommat maksimitehot kuin minulla, ja tilanne tasoittuu matkan edetessä?


Perhesarjan nuoret fillaristit olivat kyllä hellyttäviä tsemppareita. 27 kilometriä ei ole mikään pikkujuttu!

PS. YLEuutiset teki pienen jutun pyöräilystä ja mm. Vuelta Vantaasta. Kuuntele tästä kohdasta 10.50 alkaen. Oma nimi oli vaihtunut toimittajan suussa Jussi Eskolaksi :)


PS2. Katarina Nyholm otti Vuelta Vantaassa laadukkaita kuvia (kuten alla olevan) ja latasi ne nettigalleriaan kaikkien iloksi. Kiitos! 
Ja lisää kuvia Suberpolkijoiden galleriassa.



perjantai 20. heinäkuuta 2012

Vuelta Vantaa on osa Pääkaupunkiseudun Gran Touria

Sunnuntaina poljetaan Vuelta Vantaa -kuntotapahtuma. Pääsarjalaiset ajavat 97 km, kuntosarjalaiset 49 km ja perhesarjassa 27 km. Lähtöpaikkana on Vantaankosken koulu, ja reitti kiertää Palojoen ja Hyrylän kautta Seutulaan ja takaisin Vantaankoskelle. Hyvällä kelillä tämä on aika helppo reitti – ainoastaan Palojoentiellä on vähän haastavampi mäki.

Vuelta Vantaa on tuorein paikallisista kuntoajoista. Tätä ennen pääkaupunkiseudulla oli jo vastineet kahdelle muulle tunnetulle gran tourille: Tour de Helsinki ja Giro d'Espoo.

Aika moni maantiekuski osallistuu kaikkiin näihin tapahtumiin. Siitäpä tulikin idea järjestää Pääkaupunkiseudun Gran Tour. Sen yksinkertainen idea on, että lasketaan kaikkien kolmen kuntoajon suoritusajat yhteen, ja nopein voittakoon.

Giro'd Espoon ja Vuelta Vantaan järjestäjät ovat jo luvanneet antaa jonkin pienen palkinnon tähän kisaan. Ainakin siis miesten ja naisten ykköselle on luvassa kunnian lisäksi jotain konkreettistakin hyvää.

Väsäsin Googlen lomaketyökalulla PKS Grand Tour 2012 -tulostaulukon. Koska Giro d'Espoon kilpasarjassa sattui olemaan 75 ajajaa, rajasin taulukon niin, että miesten puolella listan muodostavat 75 kilpasarjalaista + 75 kuntoilijaa, ja naisten puolella 75 kuntoilijaa. Miesten listat on yhdistetty niin, että vain aika ratkaisee, ei sarja.

Taulukkoon voi lisätä omat tiedot, vaikka olisi näiden sijojen ulkopuolellakin. Jos haluat poistaa omat tietosi, sekin käy päinsä.

Vuelta Vantaaseen voi ilmoittautua paikan päällä vielä sunnuntaiaamuna klo 8–10. Ajo alkaa klo 11.

Kuva on HePon lenkiltä Piispankyläntien ja Riipiläntien risteyksestä. Vuelta Vantaan reitti menee vastakkaiseen suuntaan. Piispankyläntien alussa on jonkin verran kuoppia ja railoja, joten siinä tulee olla tarkkana.

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Pyöräilijät valtasivat moottoriradan: Leijona-GP

Kyllä kannatti pinnistellä loppuun saakka tänään Ahveniston radalla, jossa ajettiin maantie- ja mastercupiin kuuluva Leijona-GP. Saavutuksena plakkariin kova treeni ja kolme cup-pistettä.

Ahvenisto on jyrkkämäkinen moottorirata, jossa myös pyöräillään. Päivän kisassa 2,7 kilometrin baana piti kiertää viisitoista kertaa. Tällaiselle raskaamman sarjan ketjunpyörittäjälle ne olivat varsin vaativia.
 

Waltteri Lepistön meno näyttää aika tavalla kevyemmältä kuin minun.

Onnistunut kisa Ahvenistossa vaatii radan tuntemista. Jos puskee tiukat ylämäet sykkeet tapissa ja jatkaa polkemista myös alamäet, jää palautuminen vajaaksi ja seurauksena on sippaaminen. Alamäissä pitää siis löytää peesihyöty tai antaa jaloille muuten taukoa.

Rata on myös aika tekninen, niin että vauhdikkaan alamäen ässämutkat, jyrkän ylämäen kaarros sekä muutamat muut kohdat on osattava ajaa oikein, niin että vauhdin ja tehon suhde on optimaalinen. Ensi kerralla osaan ottaa pitkän ylämäen fiksummin, tai ainakin itselleni sopivammalla tavalla ulkokaarteesta.

Omassa sarjassani olin yllättäen muiden keskeyttämisten avustamana viides, millä nostin kesän cup-pistetilini yhdestä neljään. 


Pieni huilitauko mäen päälle päättyneen kisan jälkeen.

Ahvenistossa saa ajella pyörällä tai vaikka rullaluistella joka arki-ilta klo 18:n jälkeen. Sen jälkeen on nimittäin moottoriajoneuvolla ajo siellä kielletty.

Jos kiinnostaa kisata Ahvenistossa, osallistu KOH-I-NOOR-ajoihin. Niihin pääsee mukaan myös ilman kisalisenssiä. Seuraavat ajot ovat to 26.7. ja to 9.8.

perjantai 13. heinäkuuta 2012

Tikkurilan Ajomies duunaa edelleen

Eppu ei siis ripustanutkaan rukkasia naulaan kuten vielä viime syksynä uhkasi, vaan vaihtoi majaa.

Nykyään hänellä on oma huoltopaja Hertsikan Hi5Bikesin yhteydessä. Pyörät voi viedä koska tahansa liikkeen aukioloaikoina, vaikka Eppua ei sieltä joka päivä tapaakaan. Jääpähän hänelle näin enemmän aikaa perheelle, pyörille ja Husqvarnan endurolle, jolla hän aika ajoin karauttaa pitkän, metsäpolkuja kiertelevän työmatkansa.

torstai 12. heinäkuuta 2012

Kuukausi jääkaapissa

Master-luokkien SM-kilpailut ajetaan Vantaalla 11.-12.8.2012. Lauantaina poljetaan tempoa, ja sunnuntaina on vuorossa maantieajon yhteislähdöt. Kisatiedot ja yhteistyökumppaneiden päivitetty lista löytyy nyt SPU:n saitilta.

Alkukesä on tullut treenattua hiukan edellisiä vuosia heikommin. Onneksi kuitenkin peruskestävyys on paremmalla tolalla. Toivottavasti täksi viimeiseksi kuukaudeksi laatimani harjoitusohjelma onnistuu rakentamaan oman kuntohuippuni juuri iSM-maantielle.

Siinä se roikkuu, jääkaapissa, muistuttamassa. Nyt sitten noudatetaan harjoitusohjelmaa – 26 vuoden tauon jälkeen.


lauantai 7. heinäkuuta 2012

Piilaakson parhaita: Mount Hamilton Road


Mount Hamilton Road on yksi Piilaakson suosituimmista pyörälenkkireiteistä.

Tie on tehty alun perin 1800-luvun lopulla 1300 metrin korkeudella sijaitsevan Lick Observatoryn kulkureitiksi. Koska sitä pitkin on kuljetettu isoja teleskoopin osia myös rekoilla, ovat tien 365 mutkaa selkeitä ja riittävän väljiä viiletellä myös alamäkeen.

Hamilton Roadia ei tarvitse polkea yksikseen, ei ainakaan viikonloppuna. Puolen päivän reissulla arvioin nähneeni 50–60 pyöräilijää. Osa ajeli itsekseen, osa pienissä ryhmissä. Myös porukkalenkkejä ja kisoja järjestetään täällä säännöllisesti.

Koska tämä tienpätkä ajetaan useimpina vuosina osana Tour of Californiaa ja koska sitä pitkin on paljon turistiliikennettä, pidetään sen kunnosta huolta. Ja koska tietä käyttää säännöllisesti niin paljon pyöräilijöitä, osaavat autoilijatkin varoa. Pelkkää plussaa siis.

Mount Hamilton Road koostuu kolmesta nousuosuudesta, joiden välissä on selkeä lasku. Ensimmäisen, noin yhdeksän kilometrin nousun jälkeen seuraa pudotusta sadan metrin verran Joseph D. Grant Parkiin. Sen parkkipaikalla on mahdollisuus täyttää juomapullot sekä käydä Bajamajassa. (kartta)

Toinen nousuosuus on aika lailla ensimmäisen kaltainen. Viimeinen osuus on jyrkin, joten siihen kannattaa säästää paukkuja. Reittijälkeni ei ole nousun osalta yhtenäinen, mutta paluuosuuden jäljestä näkee hyvin, miten alamäessäkin joutuu töihin kahden ihan merkittävän ylämäen verran. Näistä jälkimmäisessä sydän hakkasikin tauluun koko reissun tiukimmat sykelukemat.

Ylös polkiessani tulin ensimmäisellä mäkiosuudella saavuttaneeksi Johnin, paikallisen kilpapyöräilijän, jonka kanssa ajoimme jutellen huipulle saakka. Omasta näkökulmastaan hän oli ihan harrastelija, koska serkkupoika ajoi ammattilaisena. John oli polkemassa peekoolenkkiä toipuakseen maastokisasta ja pitääkseen virettä yllä Laguna Secan moottoriradalla ajettavaan Twilight Cycling -kilpailuun.

Oli erittäin hyvä ratkaisu hidastaa Johnin ylläpitämään tahtiin. Alkumatkan vauhdilla olisi koneeni piiputtanut viimeisillä kilometreillä.


Lickin observatorion luota on komeat näkymät ympäröivään erämaahan ja Piilaaksoon. Odottelin tovin San Josessa olevia ystäviäni, joille sain tekstattua observatorion olevan auki. (Kännykkäverkon kenttä toimii juuri ja juuri parkkipaikalla Piilaakson puolella.)

1,3 kilometrin korkeudessa on selvästi viileämpää kuin laaksossa, ja tuuli käy tyynenäkin päivänä. Piti välillä siirtyä sisäpihalle tuulensuojaan lämmittelemään, kun en ollut ottanut tuuliliiviä mukaan.

Observatorio on tutustumisen arvoinen kohde myös automatkaajille. Siihen kuuluu useita kaukoputkia, joista tuli ensin tutustuttua 1800-luvun lopussa rakennettuun 30 cm linssikaukoputkeen ja sen kupolihalliin. Upea rakennus kaikkiaan! Tuli vahvasti mieleen animaatioleffa Muumipeikko ja pyrstötähti.

Kävimme myös katsomassa 1950-luvulla valmistunutta peiliteleskooppia, joka oli moderni ja edellistäkin tehokkaampi laite. Lickin observatorio ei olekaan pelkkä opiskelijoiden ja turistien nähtävyys, vaan siellä on havaittu yhdeksän kymmenestä ensimmäisestä aurinkokunnan ulkopuolisesta planeetasta.

Aukioloajat selviävät Visitors Information -sivulta. Observatoriossa on matkamuistomyymälä, mutta ei kahvilaa. Snacks-automaatti löytyy, kun kävelee myymälän ohi käytävän päähän ja pari porrasta alas oikealle.

Alas ajaessa huomaa, että reitti on monelle autokuskille vieras. Niinpä he ajavat mutkat todella varovasti. Kun suorat ovat lyhyitä, näkyvyys puiden vuoksi huono ja mutkia paljon, voi kestää kauankin ennen kuin pääsee autoista ohi. Toinen vaihtoehto on ottaa paluumatka hissuksiin ja jarrutella autojen perässä.

Amerikkalaiseen tapaan tien keskiviivan molemmin puolin on pieniä heijastinkorokkeita, joita on syytä varoa. Jos leikkaa mutkaa liikaa ja vauhtia on kuusikin kymppiä, voi etupyörä lähteä alta pieneenkin kynnykseen osuessaan.

Kokonaismatka San Josen keskustasta Lick Observatoryyn ja takaisin lienee noin 80 km. Omasta reittijäljestäni tosiaan puuttuu osa alkumatkaa. Jos aikaa ja ajohaluja riittää, tie jatkuu kyllä hyvänä observatorion jälkeenkin. Itsellänikin oli tarkoitus ajaa pidemmälle, mutta aika vierähti tähtitornissa ja loppujen lopuksi tämäkin lenkki oli ihan riittävä.

Sierra Road revisited



Sierra Road oli niin mainio pätkä, että sinne piti suunnistaa vielä toisenkin kerran, kun tilaisuus yllättäen tuli. mLearn-konferenssin päätöspäivä loppui nimittäin jo varhain iltapäivällä, eikä tälle reitille tarvinnut varata kuin pari tuntia.

Huonoksi onneksi kaksi ketjulenkkiä rusahtivat jumiin heti alkumatkasta sen verran kovasti, ettei niitä saanut notkistettua taivuttelemalla. Soitin fillarin vuokranneeseen UDCtoursiin, ja mekaanikko hyppäsikin autoon saman tien. Minä puolestani nautin ylimääräisestä kahvitauosta Starbucksissa.

Puolen tunnin kuluttua apu saapui. Ei saanut hänkään ketjua toimimaan, mutta saattoi sentään vaihtaa tilalle uuden. Loistavaa palvelua kerrassaan!

Nyt toisella kerralla mäki tuntui kevyemmältä, ja alamäen puolellakin uskalsin laskea rennommin. Varoituksen sana kuitenkin: Felter Roadin varrella on monia hevostalleja, ja tien poikki menee monia ratsastuspolkuja. Koskaan ei siis tiedä mitä katveesta ilmestyy.

Yhtä oikealle kaartuvaa mutkaa en muistanutkaan oikein, vaan se pääsi yllättämään jyrkkyydellään. 50 mailia tunnissa alamäkeen sukeltava fillari ei pysähdy ihan heti, kun jarruista painaa. Nipin napin tie riitti, kun saattoi ajaa vastaantulevien kaistan yli ulkokurvin reunalle.

Alla olevissa kuvissa Calaveras Reservoire -tekojärvi sekä Calaveras Fault, joka on yksi Tyynenmeren ja Amerikan laatan välisistä siirroslinjoista.