keskiviikko 1. elokuuta 2012

Unohdetut

Ajan Tikkurilantietä länteen kohti Lentoasemantien risteystä. Näen jo kauempaa, että tien toiselle puolelle liikennevaloihin pysähtyy pyöräilijä, joka painaa nappia saadakseen vihreän.

Pysähdyn risteykseen ja huomaan, että autoilijoilla valot vaihtuvat. Seuraavaksi pääsevät kääntyvät, sitten risteävän tien autot, ja kohta onkin taas täysi kierros eri kaistojen autoja päästetty, mutta jalankulkijoille palaa yhä punainen.

Päätän itsekin painaa nappia – ja huomaan tämän puolen tolppaan sutaissun tekstin EI TOIMI. No eipä näytä toimivan, juu! Saisikohan korjaajan paikalle sillä, että soittaisi tienpitäjälle autoilijana ja valittaisi, että pyöräilijät hyppivät punaisia päin eteen.

Toinen käämejä kuumentava maan tapa on kohdat, joissa pyörätie on revitty auki ja jätetty sikseen viikkokausiksi ellei peräti kuukausiksi kuten Tapaninkyläntiellä Pohjois-Helsingissä.

Työkohteisiin on usein taputeltu soraa, mutta sitä saattaa olla niin vähän (tai se on painunut), että asfaltin terävä reuna muodostaa monen sentin kynnyksen. Päivällä sitä vielä pystyy varomaan, mutta ei enää hämärän tultua.

Viereinen kuva on Tikkurilantieltä Vantaalta. Sen varrella on tämänkaltaisia kuvauskohteita valittavaksi asti. Tässä kohdassa oli mahdollista kiertää kivikko, mutta parin sadan metrin päässä ei auttanut kuin vaihtaa ajoradalle.

Yksi ylläpitomokien klassikko on rehottava kasvillisuus kevyen liikenteen väylien varrella. Ei tarvitse edes sateen painaa oksia, kun pyöräilijä jo joutuu kyyristelemään tai taluttamaan. Tämä kuva on Tapaninkyläntieltä.

Lainsäätäjä on lähtenyt siitä, että pyörätietä tulee käyttää. Pyöräteiden ylläpitäjille puolestaan riittää, että väylät ovat ajokelpoisia valmistumishetkellä. Sen jälkeen ne unohdetaan oman onnensa nojaan.

Valitus kuuluu, ettei ole rahaa. Entä jos ajoradat päästettäisiin sellaiseen kuntoon, että niillä ei pystyisi autoilemaan? Ai niin, eihän niin käy. Niiden kunnossapitoon kyllä raha löytyy.

Ei kommentteja: