Friday, 27 July 2012

Konelihan värinää



Kävin eilen kirjastossa ja mukaan tarttui vanha kirja.

Mitä muuta kirja voi tietysti ollakaan kuin vanha: onhan kirjaan painetut asiat kirjoitettu vähintään viikkoja jollei kuukausia sitten. Nettielämän näkökulmasta siis todella vanhoja asioita.

Tämä Jukka Sihvosen Konelihan värinä oli nyt kuitenkin oikeasti vanha: julkaistu 2001. Aihe sen sijaan ei ole vanha vaan tätä päivää: kyseessä on tulevaisuus – meidän aikamme.

Kulttuurifilosofit havahtuivat 90-luvun tietämillä median ja digiteknologian tuomiin muutoksiin ihmisten minäkuvassa ja suhteessa julkisuuteen. Viestimet, netti ja mobiiliteknologia tekivät mahdolliseksi yhtä lailla arjen rajoittamattoman taltioinnin kuin myös simulaatiot, feikit ja parodiat.

Tosi-tv, blogit ja Facebook ovat tehneet jokamiehestä toisaalta julkkiksen ja toisaalta kaikkiallenäkevän tarkkailijan.

Sihvonen kirjoittaa Konelihan värinässä J.G. Ballardin jo 80-luvulla julkaistusta artikkelista Tulevaisuuden tulevaisuus. Siinä Ballard visioi Mrs. Tomorrow’n suhdetta ympäröivään todellisuuteen, joka ei ulotu itsen ulkopuoliseen todellisuuteen, vaan joka heijastaa ”hänen ruumiinsa toiminnot, verenpaineen, pulssin, aivokäyrät, hikoilun ja tuntemusten vaihtelut näkyviin ja kuuluviin.”

Sihvonen jatkaa: ”Iltaisin rouva Huomispäivä sitten tutkailee, analysoi ja tulkitsee päivän saldoa eli itseään sellaisena kuin se on erilaisen datan muodossa taltioitunut tietokoneitten muistiin.”

Tervetuloa tähän päivään, rouva Huomispäivä! Ehkä haluat ladata datasi kännykästä Endomondo-appsillä Facebookiin tai Garmin Edgestä connect.garmin.comiin?

Urheilija tarkkailee omaan kehoaan, itseään, ruumiintoimintojaan. Urheilija vertailee itseään – elintoimintojaan, statustaan ja urheilijabrändiään – suhteessa toisiin ja heidän dataansa.

Sosiaalinen media on tehnyt jakamisen helpoksi, niin että oman suorituksen tarkastelun lisäksi urheilija voi verrata sydämenlyöntejään kilpakumppanien sykkeeseen.

Sihvonen nimittää digitodellisuuden kautta elävää rouva Huomispäivää konelihaksi, orgaanisen ja epäorgaanisen symbioosiksi. Oman itsen yhteys ympäröivään todellisuuteen on katkennut, vailla merkitystä.

Tämä on hänen mukaansa egopornoa: samalla tavoin kuin sosiaaliporno on sosiaalisen kurjuuden irrottamista kontekstistaan ja ilmiöllä mässäilyä, on koneliha mässäilyä ”minuuteen, itseyteen ja omaan erityisyyteen liittyvillä esitysmuodoilla.”

Kulttuurifilosofit (ja scifi-kirjailijat kuten William S. Burroughs) ovat luoneet aika masentavan kuvan konelihasta. Oman itsen tarkastelun kuvailu mässäilynä ja sosiaalipornona eivät rakenna järin positiivista ja tavoittelemisen arvoista tulevaisuudenkuvaa.

Ehkä tämä kertoo enemmän tarkastelijan muutoksenpelosta kuin ilmiöstä sinänsä. Yhtä lailla tämän tarkkailun ja jakamisen voi nähdä osallistumisena, vuorovaikutuksena ja jakamisena – yhteisöllisyytenä.


Kuvat Ahveniston moottoriradalta Leijona-GP:stä ja KOH-I-NOOR-ajoista. Kuten aiheeseen kuuluu, kunnon urheilijat eivät suinkaan ole kiinnostuneet varikkotytöistä, vaan omasta suorituksestaan. Videoklippi on narsismia parhaimmillaan: AR Drone 2.0 -lennokki kuvaa omaa ajamistani.

Thursday, 26 July 2012

Realismia reisiin

Onneksi ei Pepeä näkynyt tempopaikalla eilen, niin saatoin livistää kotiin sen enempää rehkimättä.

Huomasin Sotunkiin mennessäni, että jalat ovat pelkkää puuta, ja oikeastaan niitä myös särkee. Vaikka olen pitänyt pyöräilylepoa Vuelta Vantaan jälkeen, niin arjen muut jutut ovat tainneet lisätä kokonaisrasitusta enemmän kuin olen huomannutkaan.

Maanantaina kiersin Sipoonkorvessa Kalkkiruukin luontopolun (mäkinen, vaihteleva maasto, suosittelen). Tiistaina ja keskiviikkona meni pensasaidan leikkaamiseen 7-8 tuntia. Näiden lisäksi olen käynyt kahdella kevyellä 30-40 kilometrin lenkillä.

Voi olla, että tänään KOH-I-NOOR-ajoissa Ahveniston radalla jää leikki kesken. Täytyy mennä kuuntelemaan koipia, ja kyllä ne hyvinkin voivat jo ollakin ajokuntoiset. Parempi kuitenkin levätä ajoissa kuin vetää itsensä aivan piippuun ja joutua sitten pitämään viikkojen taukoa.

Wednesday, 25 July 2012

ISM-kisat tutuilla teillä


Maantiepyöräilyn ISM eli ikäluokkien mestaruuskilpailut järjestetään 11.–12.8. tutuilla kulmilla Vantaalla. 

Kisakeskus on Seutulan koululla Katriinan sairaalan vieressä, ja reitti kiertää Riipilään, Palojoelle, Hyrylään ja takaisin Seutulaan. Lenkki on miltei sama kuin Vuelta Vantaassa. Nämä tiet ovat varmasti tulleet tutuiksi myös kaikille HePo-lenkkiläisille. 

Odotettavissa on iso koitos. Järjestävä seura CCH arvioi viivalle asettuvan noin 350 juniori-ikäistä, saman verran masterikäisiä sekä 15-20 käsipyöräilijää. Toivottavasti reitin varrelle löytää tiensä myös runsaslukuinen ja innostuva yleisö, niin saadaan oikean urheilujuhlan tuntu.

Osallistun talkootyöhön lyömällä tiedotusrumpua Facebook-tapahtumasivulla. Virallinen kisainfosivu tulee CCH:n nettisivuille. SPU:n kilpailukalenterista puolestaan löytyy kilpailijoille tärkeimmät faktat kuten ilmoittautumistiedot.

Vuosi sitten Jouko Mattilan muistoajoissa Haminassa innostuin kilpailemisesta ja päätin ruveta urheilijaksi. Tämä on nyt ensimmäinen vuoteni lisenssikuskina. En ole moneenkaan kilpailuun ehtinyt puhumattakaan että olisin menestynyt, mutta hauskaa on ajaminen ollut. 

Nyt on menossa ihka ensimmäiset viikot urheilijana, sillä heinäkuun puolivälissä laadin harjoitusohjelman. (Kuukausi jääkaapissa) Tämän päivän kohdalla listassa lukee Pepen tempo eli tavataan illalla Sotungissa. Jospa se kymmenen kilometrin aika-ajo kulkisi nyt alle kuudentoista minuutin.

Sunday, 22 July 2012

Vuelta Vantaa: toimii


Hyvät järjestelyt, mainio reitti ja aurinkoinen kisasää takasivat upean sunnuntain, kun ensimmäinen Vuelta Vantaa ajettiin monille maantiepyöräilijöille tutuilla teillä.

Pääsarja kiersi 48 kilometrin lenkin Vantaankoskelta Palojoelle, Hyrylään ja Seutulaan kahteen kertaan. Kärkijoukon kokoa maalissa verotti reilun neljänkympin keskivauhti sekä loppupuolella Metsänkyläntiellä syntynyt kasa. Tuloslistalta oma nimi löytyy sijalta 18.

Oma ajo sujui alkuhankaluuksien jälkeen kevyesti. Vaikein paikka tuli heti 15 kilometrin jälkeen Palojoen mäkeä ensimmäistä kertaa noustessa. Koneesta ei irronnut tarpeeksi tehoja, ja kärkijoukko karkasi. Onneksi sen verran sain kiristettyä, että pystyin tavoittamaan sen seuraavalla suoralla.

Hyrylän kohdilla meno maistui jo hyvälle, ja toinen kierros oli suorastaan kevyt. Kolmaskin varvi olisi voinut olla paikallaan.

Sama juttu minulle käy usein lenkeilläkin: alkupuolen vedot, mäet tai intervallit tuottavat hankaluuksia, kun taas jossain tunnin ajon jälkeen tuntuu, että alkaa kulkea kevyesti.

Onko kyse siitä, että oma kone lämpenee hitaasti? Vai onko kyse siitä, että muilla löytyy kisan alussa isommat maksimitehot kuin minulla, ja tilanne tasoittuu matkan edetessä?


Perhesarjan nuoret fillaristit olivat kyllä hellyttäviä tsemppareita. 27 kilometriä ei ole mikään pikkujuttu!

PS. YLEuutiset teki pienen jutun pyöräilystä ja mm. Vuelta Vantaasta. Kuuntele tästä kohdasta 10.50 alkaen. Oma nimi oli vaihtunut toimittajan suussa Jussi Eskolaksi :)


PS2. Katarina Nyholm otti Vuelta Vantaassa laadukkaita kuvia (kuten alla olevan) ja latasi ne nettigalleriaan kaikkien iloksi. Kiitos! 
Ja lisää kuvia Suberpolkijoiden galleriassa.



Friday, 20 July 2012

Vuelta Vantaa on osa Pääkaupunkiseudun Gran Touria

Sunnuntaina poljetaan Vuelta Vantaa -kuntotapahtuma. Pääsarjalaiset ajavat 97 km, kuntosarjalaiset 49 km ja perhesarjassa 27 km. Lähtöpaikkana on Vantaankosken koulu, ja reitti kiertää Palojoen ja Hyrylän kautta Seutulaan ja takaisin Vantaankoskelle. Hyvällä kelillä tämä on aika helppo reitti – ainoastaan Palojoentiellä on vähän haastavampi mäki.

Vuelta Vantaa on tuorein paikallisista kuntoajoista. Tätä ennen pääkaupunkiseudulla oli jo vastineet kahdelle muulle tunnetulle gran tourille: Tour de Helsinki ja Giro d'Espoo.

Aika moni maantiekuski osallistuu kaikkiin näihin tapahtumiin. Siitäpä tulikin idea järjestää Pääkaupunkiseudun Gran Tour. Sen yksinkertainen idea on, että lasketaan kaikkien kolmen kuntoajon suoritusajat yhteen, ja nopein voittakoon.

Giro'd Espoon ja Vuelta Vantaan järjestäjät ovat jo luvanneet antaa jonkin pienen palkinnon tähän kisaan. Ainakin siis miesten ja naisten ykköselle on luvassa kunnian lisäksi jotain konkreettistakin hyvää.

Väsäsin Googlen lomaketyökalulla PKS Grand Tour 2012 -tulostaulukon. Koska Giro d'Espoon kilpasarjassa sattui olemaan 75 ajajaa, rajasin taulukon niin, että miesten puolella listan muodostavat 75 kilpasarjalaista + 75 kuntoilijaa, ja naisten puolella 75 kuntoilijaa. Miesten listat on yhdistetty niin, että vain aika ratkaisee, ei sarja.

Taulukkoon voi lisätä omat tiedot, vaikka olisi näiden sijojen ulkopuolellakin. Jos haluat poistaa omat tietosi, sekin käy päinsä.

Vuelta Vantaaseen voi ilmoittautua paikan päällä vielä sunnuntaiaamuna klo 8–10. Ajo alkaa klo 11.

Kuva on HePon lenkiltä Piispankyläntien ja Riipiläntien risteyksestä. Vuelta Vantaan reitti menee vastakkaiseen suuntaan. Piispankyläntien alussa on jonkin verran kuoppia ja railoja, joten siinä tulee olla tarkkana.

Sunday, 15 July 2012

Pyöräilijät valtasivat moottoriradan: Leijona-GP

Kyllä kannatti pinnistellä loppuun saakka tänään Ahveniston radalla, jossa ajettiin maantie- ja mastercupiin kuuluva Leijona-GP. Saavutuksena plakkariin kova treeni ja kolme cup-pistettä.

Ahvenisto on jyrkkämäkinen moottorirata, jossa myös pyöräillään. Päivän kisassa 2,7 kilometrin baana piti kiertää viisitoista kertaa. Tällaiselle raskaamman sarjan ketjunpyörittäjälle ne olivat varsin vaativia.
 

Waltteri Lepistön meno näyttää aika tavalla kevyemmältä kuin minun.

Onnistunut kisa Ahvenistossa vaatii radan tuntemista. Jos puskee tiukat ylämäet sykkeet tapissa ja jatkaa polkemista myös alamäet, jää palautuminen vajaaksi ja seurauksena on sippaaminen. Alamäissä pitää siis löytää peesihyöty tai antaa jaloille muuten taukoa.

Rata on myös aika tekninen, niin että vauhdikkaan alamäen ässämutkat, jyrkän ylämäen kaarros sekä muutamat muut kohdat on osattava ajaa oikein, niin että vauhdin ja tehon suhde on optimaalinen. Ensi kerralla osaan ottaa pitkän ylämäen fiksummin, tai ainakin itselleni sopivammalla tavalla ulkokaarteesta.

Omassa sarjassani olin yllättäen muiden keskeyttämisten avustamana viides, millä nostin kesän cup-pistetilini yhdestä neljään. 


Pieni huilitauko mäen päälle päättyneen kisan jälkeen.

Ahvenistossa saa ajella pyörällä tai vaikka rullaluistella joka arki-ilta klo 18:n jälkeen. Sen jälkeen on nimittäin moottoriajoneuvolla ajo siellä kielletty.

Jos kiinnostaa kisata Ahvenistossa, osallistu KOH-I-NOOR-ajoihin. Niihin pääsee mukaan myös ilman kisalisenssiä. Seuraavat ajot ovat to 26.7. ja to 9.8.

Friday, 13 July 2012

Tikkurilan Ajomies duunaa edelleen

Eppu ei siis ripustanutkaan rukkasia naulaan kuten vielä viime syksynä uhkasi, vaan vaihtoi majaa.

Nykyään hänellä on oma huoltopaja Hertsikan Hi5Bikesin yhteydessä. Pyörät voi viedä koska tahansa liikkeen aukioloaikoina, vaikka Eppua ei sieltä joka päivä tapaakaan. Jääpähän hänelle näin enemmän aikaa perheelle, pyörille ja Husqvarnan endurolle, jolla hän aika ajoin karauttaa pitkän, metsäpolkuja kiertelevän työmatkansa.

Thursday, 12 July 2012

Kuukausi jääkaapissa

Master-luokkien SM-kilpailut ajetaan Vantaalla 11.-12.8.2012. Lauantaina poljetaan tempoa, ja sunnuntaina on vuorossa maantieajon yhteislähdöt. Kisatiedot ja yhteistyökumppaneiden päivitetty lista löytyy nyt SPU:n saitilta.

Alkukesä on tullut treenattua hiukan edellisiä vuosia heikommin. Onneksi kuitenkin peruskestävyys on paremmalla tolalla. Toivottavasti täksi viimeiseksi kuukaudeksi laatimani harjoitusohjelma onnistuu rakentamaan oman kuntohuippuni juuri iSM-maantielle.

Siinä se roikkuu, jääkaapissa, muistuttamassa. Nyt sitten noudatetaan harjoitusohjelmaa – 26 vuoden tauon jälkeen.


Saturday, 7 July 2012

Piilaakson parhaita: Mount Hamilton Road


Mount Hamilton Road on yksi Piilaakson suosituimmista pyörälenkkireiteistä.

Tie on tehty alun perin 1800-luvun lopulla 1300 metrin korkeudella sijaitsevan Lick Observatoryn kulkureitiksi. Koska sitä pitkin on kuljetettu isoja teleskoopin osia myös rekoilla, ovat tien 365 mutkaa selkeitä ja riittävän väljiä viiletellä myös alamäkeen.

Hamilton Roadia ei tarvitse polkea yksikseen, ei ainakaan viikonloppuna. Puolen päivän reissulla arvioin nähneeni 50–60 pyöräilijää. Osa ajeli itsekseen, osa pienissä ryhmissä. Myös porukkalenkkejä ja kisoja järjestetään täällä säännöllisesti.

Koska tämä tienpätkä ajetaan useimpina vuosina osana Tour of Californiaa ja koska sitä pitkin on paljon turistiliikennettä, pidetään sen kunnosta huolta. Ja koska tietä käyttää säännöllisesti niin paljon pyöräilijöitä, osaavat autoilijatkin varoa. Pelkkää plussaa siis.

Mount Hamilton Road koostuu kolmesta nousuosuudesta, joiden välissä on selkeä lasku. Ensimmäisen, noin yhdeksän kilometrin nousun jälkeen seuraa pudotusta sadan metrin verran Joseph D. Grant Parkiin. Sen parkkipaikalla on mahdollisuus täyttää juomapullot sekä käydä Bajamajassa. (kartta)

Toinen nousuosuus on aika lailla ensimmäisen kaltainen. Viimeinen osuus on jyrkin, joten siihen kannattaa säästää paukkuja. Reittijälkeni ei ole nousun osalta yhtenäinen, mutta paluuosuuden jäljestä näkee hyvin, miten alamäessäkin joutuu töihin kahden ihan merkittävän ylämäen verran. Näistä jälkimmäisessä sydän hakkasikin tauluun koko reissun tiukimmat sykelukemat.

Ylös polkiessani tulin ensimmäisellä mäkiosuudella saavuttaneeksi Johnin, paikallisen kilpapyöräilijän, jonka kanssa ajoimme jutellen huipulle saakka. Omasta näkökulmastaan hän oli ihan harrastelija, koska serkkupoika ajoi ammattilaisena. John oli polkemassa peekoolenkkiä toipuakseen maastokisasta ja pitääkseen virettä yllä Laguna Secan moottoriradalla ajettavaan Twilight Cycling -kilpailuun.

Oli erittäin hyvä ratkaisu hidastaa Johnin ylläpitämään tahtiin. Alkumatkan vauhdilla olisi koneeni piiputtanut viimeisillä kilometreillä.


Lickin observatorion luota on komeat näkymät ympäröivään erämaahan ja Piilaaksoon. Odottelin tovin San Josessa olevia ystäviäni, joille sain tekstattua observatorion olevan auki. (Kännykkäverkon kenttä toimii juuri ja juuri parkkipaikalla Piilaakson puolella.)

1,3 kilometrin korkeudessa on selvästi viileämpää kuin laaksossa, ja tuuli käy tyynenäkin päivänä. Piti välillä siirtyä sisäpihalle tuulensuojaan lämmittelemään, kun en ollut ottanut tuuliliiviä mukaan.

Observatorio on tutustumisen arvoinen kohde myös automatkaajille. Siihen kuuluu useita kaukoputkia, joista tuli ensin tutustuttua 1800-luvun lopussa rakennettuun 30 cm linssikaukoputkeen ja sen kupolihalliin. Upea rakennus kaikkiaan! Tuli vahvasti mieleen animaatioleffa Muumipeikko ja pyrstötähti.

Kävimme myös katsomassa 1950-luvulla valmistunutta peiliteleskooppia, joka oli moderni ja edellistäkin tehokkaampi laite. Lickin observatorio ei olekaan pelkkä opiskelijoiden ja turistien nähtävyys, vaan siellä on havaittu yhdeksän kymmenestä ensimmäisestä aurinkokunnan ulkopuolisesta planeetasta.

Aukioloajat selviävät Visitors Information -sivulta. Observatoriossa on matkamuistomyymälä, mutta ei kahvilaa. Snacks-automaatti löytyy, kun kävelee myymälän ohi käytävän päähän ja pari porrasta alas oikealle.

Alas ajaessa huomaa, että reitti on monelle autokuskille vieras. Niinpä he ajavat mutkat todella varovasti. Kun suorat ovat lyhyitä, näkyvyys puiden vuoksi huono ja mutkia paljon, voi kestää kauankin ennen kuin pääsee autoista ohi. Toinen vaihtoehto on ottaa paluumatka hissuksiin ja jarrutella autojen perässä.

Amerikkalaiseen tapaan tien keskiviivan molemmin puolin on pieniä heijastinkorokkeita, joita on syytä varoa. Jos leikkaa mutkaa liikaa ja vauhtia on kuusikin kymppiä, voi etupyörä lähteä alta pieneenkin kynnykseen osuessaan.

Kokonaismatka San Josen keskustasta Lick Observatoryyn ja takaisin lienee noin 80 km. Omasta reittijäljestäni tosiaan puuttuu osa alkumatkaa. Jos aikaa ja ajohaluja riittää, tie jatkuu kyllä hyvänä observatorion jälkeenkin. Itsellänikin oli tarkoitus ajaa pidemmälle, mutta aika vierähti tähtitornissa ja loppujen lopuksi tämäkin lenkki oli ihan riittävä.

Sierra Road revisited



Sierra Road oli niin mainio pätkä, että sinne piti suunnistaa vielä toisenkin kerran, kun tilaisuus yllättäen tuli. mLearn-konferenssin päätöspäivä loppui nimittäin jo varhain iltapäivällä, eikä tälle reitille tarvinnut varata kuin pari tuntia.

Huonoksi onneksi kaksi ketjulenkkiä rusahtivat jumiin heti alkumatkasta sen verran kovasti, ettei niitä saanut notkistettua taivuttelemalla. Soitin fillarin vuokranneeseen UDCtoursiin, ja mekaanikko hyppäsikin autoon saman tien. Minä puolestani nautin ylimääräisestä kahvitauosta Starbucksissa.

Puolen tunnin kuluttua apu saapui. Ei saanut hänkään ketjua toimimaan, mutta saattoi sentään vaihtaa tilalle uuden. Loistavaa palvelua kerrassaan!

Nyt toisella kerralla mäki tuntui kevyemmältä, ja alamäen puolellakin uskalsin laskea rennommin. Varoituksen sana kuitenkin: Felter Roadin varrella on monia hevostalleja, ja tien poikki menee monia ratsastuspolkuja. Koskaan ei siis tiedä mitä katveesta ilmestyy.

Yhtä oikealle kaartuvaa mutkaa en muistanutkaan oikein, vaan se pääsi yllättämään jyrkkyydellään. 50 mailia tunnissa alamäkeen sukeltava fillari ei pysähdy ihan heti, kun jarruista painaa. Nipin napin tie riitti, kun saattoi ajaa vastaantulevien kaistan yli ulkokurvin reunalle.

Alla olevissa kuvissa Calaveras Reservoire -tekojärvi sekä Calaveras Fault, joka on yksi Tyynenmeren ja Amerikan laatan välisistä siirroslinjoista.




Tuesday, 3 July 2012

Jos ajoradat rakennettaisiin kuin pyörätiet

Miltä ajorata näyttäisi, jos siinä tulisi vastaan samanlaisia idioottimaisuuksia kuin pyöräteillä?

London Cycling Campaign julkaisi blogitekstin, jossa on havainnolliset kuvaparit todellisista pyöräteistä ja samaan malliin käsitellyistä ajoradoista. Alla yksi esimerkki.