Vuosi 2013 tarjosi vähemmällä pinnistämisellä enemmän

Fillarikesä 2013 alkoi vähän matalalla mielellä. Edellinen syksy oli päättynyt huonoihin kisakokemuksiin, ja olin pitänyt pari kuukautta taukoa loppuvuodesta 2012.

Talvella ja keväällä päätin ajella pelkästään oman innostuksen mukaan, ja niin myös tein. Trendin näkee tuosta oikean reunan blogiarkistosta: maaliskuusta kesäkuuhun yhteensä vain 14 postausta.

Ainoa projekti, jossa oli vähän velvollisuuden makua, oli CCH:n ja erityisesti Pepe Sirénin tukeminen Kansainvälisten 1. Naisten Etappiajojen järjestämisessä. Sen tiedotuksessa riitti innostavaa tekemistä.

Huvin vuoksi ajelu sekä kisojen ja kuntoajojen väliin jättäminen oli hyvä resepti kampimasennuksen voittamiseen.

Keskikesällä veri alkoi vetää kisatunnelmiin ja numerolapun kiinnittämiseen. Niinpä lähdin aikaisempia kausia vähäisemmän treenin nojalla ajamaan Royal Lahden ja Vuelta Vantaan hiukan pimennosta. Miten mahtaisi kunto kestää?

Yllättäen Royal menikin kovempaa kuin aikaisemmin. En olisi millään voinut uskoa, että roikun pääjoukossa, jonka ensimmäisen tunnin keskinopeus on 43,5 km/h. Kaiken lisäksi ajoin kymmenkiloisella cyclocross-pyörällä, kun maantiefillarini olivat menneet varkaiden matkassa touko-kesäkuun taitteessa.

Elokuussa oli ensin Satasen Kuntoajo ja sen jälkeen kiinnostava polkaisu Tallinna Rahvasõit. Se on erittäin hyvin järjestetty ja ison tapahtuman tunnelman tarjoava kuntoajon ja kilpailun yhdistelmä. Ilokseni Annu innostui lähtemään mukaan ja ajamaan 26 kilometrin reitin samalla kun itse osallistuin kilpasarjan ysikymppiselle.

Yllättävän paljon oli rahkeita tehdä töitä. Saman kokemuksen jakoi ystäväni TeroN, jonka kanssa myös tulimme maaliin. Kun vapaan vauhdin osuudella keskinopeus oli yli 38 km/h ja tosiaan tuli oltua keulilla useampikin kilometri, voi vai todeta, että alkukauden peekoo ja ajoittaiset mäkitreenit toimivat vähintäänkin yhtä hyvin kuin edellisten vuosien isommat harjoitusmäärät veekoo-alueella. No, myönnetään että talven lumikeleissä tuli kyllä varmaan veekookakkostakin ihan riittämiin.

Tallinnan jälkeen olikin aika yllättävää, että Tour de Helsinki ei maistunut sitten alkuunkaan. Kylmä sadesää toki oli omiaan verottamaan intoa, mutta siltikin... olin monessa kohdin valmis kääntymään kotiin. Onneksi reitti kiersi lännen kautta, ja sieltä minun olisi ollut melkein yhtä pitkä matka suoraan kotiin kuin kisareittiä kiertäen, joten tulipa sitten lopulta kierrettyä maaliin saakka.

Cyclocrossista piristystä syksyyn

Kun sitten vihdoin sain itselleni myös maantiepyörän, siirsin crossasin siihen käyttöön mihin se oli tarkoitettukin. Kavereiden kanssa tuli koluttua polkuja ja peltoja ainakin Viikissä, Myllypurossa, Mustikkamaalla ja Kontulassa.

Sen jälkeen olen ajanut aika ajoin töihin ja pientä kevyehköä lenkkiä, mutta jälleen vain omaksi ilokseni. Työtkin ovat vähän painaneet päälle, ja esimerkiksi HePon spinning-tunneille osallistuminen on jäänyt kahteen kertaan.

Statistiikkaa 29.12.2013.

Kymppitonni näistä sekalaisista ajeluista kuitenkin kertyi, joten aika usein on tullut pyörä polkaistua liikkeelle.

Ensi vuonna olen ajatellut kisata enemmänkin. Nyt viimeisen tiedon mukaan se vähän riippuu siitä, miten mm. neljä ulkomaille suuntautuvaa työmatkaani asettuvat.

Ystävä- ja tuttavapiiri pyöräilyn parissa sen kuin laajeni. CCH:n 15-vuotisjuhlissa monet nimet ja kasvot yhdistyivät. Yksi vuoden löydöistä oli HannaHoon Poljento-blogi, joka tuo kotoiseen skeneen myös muusta maailmasta tutuksi tulleita ilmiöitä kuten coffeeneuringin.

Toivotaan kaikille meille pyöräilyn iloa ja turvallisia kilometrejä vuodelle 2014!

Hyvää joulua ja reipasta vuotta 2014!

Kuva Hungarian Cycle Chicin blogista.

Jos ei joulupukin reen jalakset luistakaan, niin ainakin fillari liikkuu reippaasti lumettomilla teillä. Lenkit ovat kesästä lyhentyneet, mutta lentokentän kierto eli nelikymppinen menee helposti navakoista tuulista huolimatta.

Näyttää tänä vuonna tulevan kymppitonni täyteen. Numeroiden magiikka on sellainen, että kun matkaa rajapyykiin on vain 142 km, pitää se täyteen ajaa, vaikken taidakaan päästä pyörän selkään kuin vasta 29.12.

Joulunpyhät menee lukiessa, seurustellessa ja reissatessa. Tosin pyöräily on mielessä, vaikka tekisi käsitekarttaa oppimisesta :)

Hyvää joulua kaikille kunnosta ja kalustosta riippumatta! 

Turvallisia työmatkoja ja lisenssikuskeille kovia kisoja vuodelle 2014!

Jouluvilinää Kaivokadulla.

Talvitassut krossariin

Pulkkarinne häämöttää lumisena.

Talvi tulee. Ei meitä siltä pahalta mikään säästä.

Lisää vaatetta, villasukkaa kenkään, kylmää ja hikoilua yhtä aikaa. Olipa kankeaa tänäänkin. Ihan kuin taaperolla, joka on puettu lumileikkeihin: bibsit, pitkät housut, sortsit; paita, takki, talviliivi. Here comes the Michelin man!

Jos olisin rikas, asuisin Kaliforniassa huhtikuuhun saakka. Sahaisin Mount Hamilton Roadia joka viikko.

Kun kuitenkin olen ihan tavallinen keskiluokan Pertti, ei auta kuin miettiä millä rengastuksella pärjää kotimaan pyöräteillä. Tarjolla on hiekoitussepeliä, lunta ja jäätä.

Ei satu olemaan krossariin kuin Nokian Hakkapeliitta A10:t. Niissä on nastoja todella nuukasti, 72 kappaletta. Taitaa olla tehdas Laihialla.

Nokian Hakkapeliitta A10 (takana) ja
Schwalbe Marathon Winter.

Kuvassa on verrokkina Schwalbe Marathon Winter, jossa on 240 nastaa (etualalla). Harmi, ettei minulla ole siitä krossariin sopivaa kokoa. Tuo kuvan rengas on 26-tuumainen ja menossa myyntiin Fillaritorille.

Taidan kuitenkin koittaa pärjätä tämän talven A10:llä, kun sellaiset varastosta löytyvät. Asensin ne aamulla vanteelle ja päätin testata lentokentän kierroksella.

Jäätä ei lumen alla juuri ollut, joten kitkatesti jäi puutteelliseksi. Viimeksi muutamia vuosia sitten käyttäessäni totuin siihen, että aina välillä sladittaa. Hyvin se kyllä ohutta lumipeitettä leikkaa, kun leveyttä on vain 32 mm.

Tahmeaa oli meininki kuitenkin kaikin puolin, ja keskinopeus ylitti hädin tuskin 18 km/h. Kesäkelillä tuon 36 kilometrin reitin heittää helposti yli kolmenkympin keskarilla.

---

Sain tuon yllä olevan tekstin juuri kirjoitettua ja aioin tarkistaa läpi, kun molemmat takareidet kramppasivat yhteistuumin ja antoivat tuntua oikein isän kädestä. Sitä siis saa mitä tilaa... muutaman viikon hissuttelun jälkeen eilen päivällä liki kolme tuntia reipasta ajoa, ja illalla polkaisin katsomaan ja kuvaamaan VPCX-pimeäkaljakrossia. Nyt sitten tänään kaksi tuntia. Ei näköjään riittänyt jalkaa enää edes tuolissa istumiseen :)

CCH 15 vuotta

Pj. Pertti Sirén ojentaa messevän pokaalin Elisa Turuselle.

CCH järjesti hienot 15-vuotisjuhlat keskiviikkona Viikin Gardeniassa. Tarjolla oli illallista, historian muisteluita, tilastofaktaa Suomen parhaan seuran kotimaisesta menestyksestä ja tietysti ansioituneiden palkitsemisia.

CCH:n ajopaitoja eri kausilta.

Hauskan ohjelmanumeron tarjosi juniorien muotinäytös, jossa heillä oli menneiden vuosien seurapaitoja yllä.

Parhaana naispyöräilijänä palkittiin Sini Savolaisen. Hiski Kanerva sai saman kunnian miesten puolella. Juniorien paras 2013 on Viivi Puskala.

Tilaisuus oli isompi ja arvokkaampi kuin olin osannut odottaa. Paikalla oli yli 70 pyöräilyaktiivia, ja seuran oman väen lisäksi Suomen Pyöräilyunionin toiminnanjohtaja Markku Nieminen, joka jakoi liiton myöntämiä tunnustuksia.

CCH nimesi elinikäisiksi kunniajäsenikseen Atte Koskisen, Raimo Niemisen ja Toivo Vänskän, joilla on uraltaan muistona mm. useita maailmanmestaruuksia. Lisäksi juhlassa palkittiin ansiomerkein ja mitalein lukuisia seuratoimijoita.

Minun hommiani oli kuvata "kaikkea mikä liikkuu". Ottamani kuvat löytyvät tästä Google-albumista. Määrä ylittää laadun, mikä on aika tavallinen resepti tällaisissa tilanteissa.

Pepe Sirén puhui lämpimästi junioreista, joiden asenne ja motivaatio antavat hänelle virtaa uurastaa seuran eteen. Kiitokset Pepe itsellesi – sinun esimerkkisi ansiosta liityin nimenomaan CCH:hon!

Juhla alkamassa. Kuvasta voi bongata mm. useita maailmanmestareita.

Me olemme fiksuja ja joustavia

Hyvä me! Me suomalaiset, sekä pyöräilijät että autoilijat. Sinä ja minä.

Ystävä San Franciscosta linkitti New York Timesin artikkelin Is It O.K. to Kill Cyclists? Sen kirjoittaja oli pyöräilyharrastuksen alettua varsin pian siirtynyt kaupunkiajosta turvalliseen traineriin sisätiloissa.

Kuva: Daniel Duane, NY Times, yllä linkitetty artikkeli.

I began noticing “cyclist killed” news articles, like one about Amelie Le Moullac, 24, pedaling inside a bike lane in San Francisco’s SOMA district when a truck turned right and killed her. In these articles, I found a recurring phrase: to quote from The San Francisco Chronicle story about Ms. Le Moullac, “The truck driver stayed at the scene and was not cited.” 

 In stories where the driver had been cited, the penalty’s meagerness defied belief, like the teenager in 2011 who drove into the 49-year-old cyclist John Przychodzen from behind on a road just outside Seattle, running over and killing him. The police issued only a $42 ticket for an “unsafe lane change” because the kid hadn’t been drunk and, as they saw it, had not been driving recklessly.

Onneksi näitä surullisia tarinoita on Suomessa hyvin harvassa. Pyöräilijöiden liikennekuolemien määrä on laskenut tasaisesti. Vielä 2003 Suomessa kuoli 39, ja vuonna 2012 enää 19 pyöräilijää.

Tähän on tietysti monta syytä liikenneympäristöstä ja kypäränkäytöstä lähtien (ks. Tilastokatsaus). Yksi tien päällä hyvän mielen tuova asia on, että useimmat tienkäyttäjät kunnioittavat toisiaan. Eilen, kun minulla oli päivälläkin lenkkipyörässä valot, tuntuivat autoilijat antavat entistäkin paremmin tietä risteyksissä. Taidanpa sytyttää lampun myös tänään, kun lähden tuonne harmaaseen sateeseen.

NY Timesin artikkeli päättyy fiksuun toivomukseen:

Every time you get on a bike, from this moment forward, obey the letter of the law in every traffic exchange everywhere to help drivers (and police officers) view cyclists as predictable users of the road who deserve respect. And every time you get behind the wheel, remember that even the slightest inattention can maim or kill a human being enjoying a legitimate form of transportation.

Kauden kolmas päivä

Eilen kävin Malminkartanon täyttömäellä. Nousin krossarilla huipulle viisi kertaa. Minä ja kompassitasanteella skumppaa nauttiva seurue katselimme toisiamme molemminpuolisen ihmetyksen vallassa: miksi ihmeessä tuo on täällä tihkusateessa?

Tänään oli vähän parempi keli, ja lähdin kohti Rinnekodin mäkeä maantiefillarilla. Ai että hymyilytti, niin kevyesti se kulki verrattuna krossariin! Myös tämän mäen huipulla kohtasin oudon kulkijan: mies yksipyöräisellään. Oliko hän tullut koko tuon mäen ylös ajamalla? Mahdotonta!

Tiistaina starttaa Helsingin Polkupyöräilijöiden koko talvikauden kestävä animal spin -ohjelma Kampin Motivuksessa. Ilmoittauduin kisaryhmään. Kääk! Todennäköisesti valtaosa on kansallisen tason kisakoiria.

Ajokausi alkaa siis marraskuussa. Ensi vuonna kierrän useammassakin Bianchi-cupin lähdössä sekä ainakin muutamissa lähimmissä maantiecupin kisoissa.

Jos kaikki menee suunnitellusti, olen 6.7. Mäntsälässä ajamassa mastersien SM-maantiellä.

*   *   *

Kavereilla on suunnitelmissa ajaa vähän isompia mäkiä ja mukavammissa olosuhteissa. Hyvää matkaa vaan Kanarialle ja Mallorcalle menijät! Kyllä siellä kilometrejä kertyy ja jalat tottuu. Vielä jonain vuonna minäkin järjestän itseni mukaan.

Edessä tasaista nousua

Huomasin Kaupunkifillari-blogista, että stadi on julkistanut yhteenvedon tämänvuotisista pyörälaskennoista.

Vertailukohdasta ja laskentatavasta riippumatta pyöräilijöiden määrät ovat kasvaneet selvästi: konelaskentapisteiden kohdalla 6–20 % ja kantakaupungista niemelle suuntautuvassa liikenteessä peräti 42 %.

Tässä käppyrää Hesarin uutisesta lainattuna. Säälotto vaikuttaa kunkin vuoden tuloksiin tässä käyrässä, mutta trendi on selvä.

Sijoita polkupyörän valaisimeen 30-35 €

Pimeät ajat ovat koittaneet ja pyöräilijä tarvitsee valoa sekä näkymisen että näkemisen vuoksi. Päätin tehdä testin omista nurkista löytyville fillarivalaisimille. Nämä tuikut on hankittu kaupunki- ja maantiekäyttöön. Maastossa ajavilla on sitten ihan toisen teho- ja hintaluokan heittimiä.

Olipa kerran aika, kun meilläkin ostettiin mitä marketista halvalla sai. Neljällä ledillä hehkuvat Bastat (yläkuvassa vasemmalla) asennettiin kaikkin fillareihin. Viiden metrin päässä sijaitseva tynnyri testikuvan oikeassa reunassa erottuu juuri ja juuri.

Tältä maisema näyttää Bastan valossa. Tuokaa valkoinen keppi!

Pari vuotta sitten hankin hiukan tehokkaampia valaisimia (yläkuvassa kolme seuraavaa Bastan jälkeen). Kuten kuvasta näkyy, maa on tässä AiM:n valokeilassa hiukan paremmin valaistu. Tynnyrikin erottuu vähintään yhtä hyvin kuin Basta-kuvassa, vaikka keila osoittaa hiukan enemmän vasemmalle.

AiM antaa hitusen enemmän toivoa havaituksi tulemisesta. Näkemiseen se ei paljon apua tuo.

Jo parilla kympillä saa merkittävästi valoisammat näkymät. Seuraava kuva on Clas Ohlsonilta ostamani Asaklitt. Nettisivuilla sen valovirraksi ilmoitetaan 23 lumenia, mutta paketissa lukee 92 lumenia. Nettisivun lukema on uskottavampi.

Valoa on huomattavasti enemmän kuin Bastalla tai AiM:llä, mutta keila on hyvin kapea. Tämä voi toimia maantieajossa, mutta ei oikein taajamassa, metsäpoluista puhumattakaan.

Asaklittin valokeilassa erottaa mahdolliset kuopat ajolinjalla.

Shimanon PRO-tarvikemerkillä on myös valaisinperhe. Hankin sen keskikastiin kuuluvan Pro Illume 90:n, jossa numero kertoo lumenien määrän. Näkymä on selvästi Asaklittiä kirkkaampi, ja kymmenen metrin päässä sijaitseva toinen tynnyri näkyy. Erityisesti kiitosta saa valokeilan leveys ja muoto. Sitä on leikattu yläreunasta, niin ettei se häikäisisi vastaantulijoita. Pro-valaisimen rungossa on myös sivuikkunat, niin että risteävä liikenne huomaa valon.

Pro Illume 90:n keilassa näkyy myös tammen runko kuvan vasemmassa reunassa.

Moon Meteor 200 käy paitsi ohjaustankoon, myös kypärään. Se onkin selvästi suunniteltu myös offroad-käyttöön. 200 lumenia ja mahdollisuus nähdä sinne, minne katse kääntyy, ovat viidenkympin hintaiselle valaisimelle melko luksus-ominaisuuksia. Kaiken lisäksi se on näistä valaisimista pienikokoisin ja kevein. Tähän vaikuttaa se, että virtalähteenä toimii USB:n kautta ladattava akku.

Moon Meteorilla esimerkkikuvassa näkyy myös kolmas, 15 metrin päässä sijaitseva tynnyri. Valo alkaa jo olla niin kirkas ja pitkälle/ylös ulottuva, että vastaantulijat voivat häikäistyä. Jos sitä käyttää kaupunkiliikenteessä, keila on syytä suunnata melko alas eli 2–3 metrin päähän ja käyttää puolitehoa. Tällöin myös akunkesto tuplaantuu yli kolmeen ja puoleen tuntiin. Alimmalla 50 lumenin teholla käyttöaikaa lupaillaan peräti 8 tuntia.

Moon Meteor 200:n täysteho saattaa olla jo liikaa kaupunkikäyttöön.

Kaikissa kuvissa fillarin tankoon osuu sivuvaloa varastohuoneen ikkunasta. Piha on pimeä, vaikkakin kaupunkialueella katuvalaistuksesta tulee koko lailla hajavaloa. Kuvat on otettu 35-mm primellä, ISO3200, 1/8s, f4.5 (Nikon D7000).

Taajamakäyttöön paras hinta–laatusuhde tuntuu löytyvän 30–35 euron valaisimista. Tällä hinnalla saa Pro Illume 90:n tai Moon Meteor 100:n. Molemmissa normikäyttöön riittää puoliteho eli noin 50 lumenia, jolloin virtaa riittää myös pidempään.
-
Lisäys 25.11.2013: Jakakaa kokemuksia lampuistanne. Kommenteissa anonyymi on aivan eri mieltä Pro Illume 90:stä.

Mistä on onnistunut cyclocross-kilpailu tehty?

Cycle Club Helsinki eli CCH tietää onnistuneen cx-kisan reseptin:

Tehdään pettävän helpon näköinen rata, jossa on riittävän leveää ja hyväpohjaista baanaa, mutta ah niin ilkeän kangistavia nousuja! Sellaisia nousuja, joiden salakavalasti lihaksia ruoskivaa raippaa ei sivustakatsoja arvaa ennen kuin näkee kilpailijat mäkiä kipuamassa.

Saadaan paljon väkeä paikalle, olivatpa nämä toimitsijoita, kisaajia, katsojia jne. Tätä tietysti auttaa hyvä paikanvalinta eli viime sunnuntain tapauksessa Kontulan Kelkkapuisto Helsingissä. Lisäksi sitten vielä teltat, makkaranpaistot, nauhamerkatut radat – ihan kuin olisi isommatkin kisat!

Kuin pisteenä iin päälle paikalle löysi tiensä useampikin osaava valokuvaaja kuten Pauliina ja Jari. Erityisesti on mainittava Ilse C. Holm, joka ottaisi huippukuvia vaikka cocacola-kameralla. Kaikki tämän blogiviestin still-kuvat ovatkin hänen Google-albumistaan.

Itse ajoin avoimen luokan startissa. Se oli rennompi kuin varsinainen luokiteltu kisalähtö. Se oli myös puolet lyhyempi, vain 30 minuuttia plus täysi kierros.

Jyrkät mutkat ja varsinkin niiden jälkeen alkavat terävät nousut söivät painavalta ratsukolta voimia. Kun lisäksi tekniikkani on hyvin alkeellista, tuhrasin jalkautumisissa esteiden kohdalla paljon aikaa ja voimia.

Koneeni alkoikin piiputtaa jo 25 minuutin kohdalla. Siihen asti lihakset olivat tehneet töitä anaerobisen kynnyksen pahemmalla puolella, ja sykekäyrän perusteella niiden olisi kuulunut jatkaa samaan malliin lähemmäs tunnin verran. Toisin kuitenkin kävi, ja loppukilometreille piti höllätä. Se näkyikin välittömästi niin, että alkumatkan samassa ryhmässä kanssani kisanneet Timo, Matti ja Phillip karkasivat kauas.

Kun aurinko ja grillimakkara lämmittivät, jäin katselemaan vielä muutkin lähdöt. Ei voi kuin ihailla, kuinka kärkikuskit ajavat! Miten sulavasti he jalkautuvat esteellä ja jatkavat samaa eteenpäin suuntautuvaa liikettä noustessaan taas pyörän päälle!

Eroa on helppo havainnoida tästä Annun kuvaamasta videosta.

HEL CX Mustikkamaalla: Aurinkoa mutapainin ystäville

Mutaa, vesisadetta ja sormet jäätävää kylmyyttä?

Nämä lajinomaiset olosuhteet ovat tänä syksynä pysyneet loitolla, kun HEL CX Cup on ehtinyt jo kolmanteen osakilpailuunsa.

Aurinko paistoi ja maasto oli kuivaa, kun ajoimme tänään Mustikkamaalla. Rhubarb oli taas kerran suunnitellut radan, joka erottelee ajokoirat puudeleista ja jolla jokainen sai sykkeet niin tappiin kuin vain pystyi.

Kun ohjaustankoon kiinnitetään kilpailunumero, tulee treeniin ihan eri tavalla virtaa. Omien fyysisten rajojen tavoittelu on  tehokkainta, kun pää käskee pysymään edellä ajavan perässä ja kiristämään, ettei takana tuleva mene ohi.

Kieli pitkällä ja räkä poskella tuli ajettua taas kerran omien taitojen ja voimien äärirajoilla. Ylös–alas siksakkia menevillä poluilla ja hiekkapintaisilla kävelyteillä pysyn jo aika hyvin osaavampien vauhdissa. Sen sijaan kalliorintaukset ja vaikkapa uimarannan hiekassa juokseminen pyörä olalla tahmaavat vielä liikaa.

Puhaltelevaa jengiä maalissa. Kuva: Hannahoo.

Onneksi keli oli hyvä. Sateella rata olisi ollut turhan tekninen. Kierroksen verran jäin taas kärjelle, mutta jostain syystä se ei tässä lajissa tunnu minua haittaavan. Pinnistin sen minkä näistä pohkeista voi ponnistaa, ja hyvää teki!

Linkitän lisää kuvia, kun niitä alkaa interverkkoon ilmestyä. Oletettavasti kalliopätkiltä ja hiekkarannalta on ihan hubaa kuvamateriaalia :)

Thundermand kuvasi menoa Myllypurossa viime viikonloppuna.

It's no fuckin' fairytale

"It's no fuckin' fairytale." Siihen tiivistyy domestique Charly Wegeliuksen näkemys apukuskina toimivan ammattipyöräilijän elämästä.

Tämän päivän Hesarissa on toimittaja Esa Liljan perusteellinen haastattelu Wegeliuksesta, englantilais-suomalaisesta huippupyöräilijästä, joka toimii nykyään Garmin-Sharpin sporttipäällikkönä.

Wegeliuksen sitaatti on hänen äskettäin julkaisemastaan, tähtien varjoissa ajavien apukuskien arkista työtä valottavasta teoksesta Domestique: The Real-life Ups and Downs of a Tour Pro. Tosin enpä voisi oikein muuta kuvitellakaan, että huippu-urheilu on 110 %:sti raakaa ja arkista työtä.

Hieno valinta Hesarilta, että pyöräily sai palstatilaa muutenkin kuin gran tourin tai dopingin yhteydessä, kiitos urheilutoimitukselle!

Vähemmän pyöräteitä = vähemmän pyöräilijöiden liikennekuolemia?

Kun tieliikennelain tulevan suurremontin yhteydessä mietitään pyöräilijöiden liikenneympäristöä, harkitaan toivottavasti hyviä eurooppalaisia käytäntöjä esimerkiksi Norjasta tai Itävallasta.

Siellä on vähemmän pakollisia pyöräteitä ja niiden lisäksi kevyen liikenteen väyliä, joilla saa ajaa polkupyörällä.

Ehdotin heinäkuussa tekstissä Pyöräteitä on vähennettävä:

Vähennetään siis nykyisenkaltaisia pyöräteitä, joille kaikki pyöräilijät pikkulapsista työmatkatempoilijoihin ovat pakotettuja.  

Pyörätien käyttövelvollisuuden sijaan tehdään lakimuutos, jolla edistetään pyörätien käyttöoikeutta.

Löysin eilen ehdotukselleni keppihevosen, maailmankartan nimeltä Roads Kill. Sen mukaan Suomessa kuolemaan johtaneissa liikenneonnettomuuksissa pyöräilijä on uhrina 9,6 %:ssa. Itävallassa osuus on vain 5,8 % ja Norjassa hämmästyttävät 2,4 %.

No hyvä on – myönnetään, että ei tuolla tiedolla voi vielä syy-seuraussuhdetta päätellä.

On kartalla paljon muutakin kiinnostavaa bongattavaa. Esimerkiksi Espanjan lukemat ovat hämmästyttävän hyvät, kun taas Thaimaassa en paljon panssariautoa pienemmällä uskaltaisi liikkua.

Väärät Polut CX: Harder, better, faster, stronger

Harder, better, faster, stronger.

Kaikkia näitä Daft Punkin biisistä tuttuja ominaisuuksia olisi pitänyt olla reippaasti enemmän, kun ajoin testikierrosta VPCX:n krossiradalla Raappavuoren poluilla ja kallioilla Länsi-Vantaalla.

Juurakoita, kivikoita, liukkaita kallioita, polun poikki kaadettuja puunrunkoja. Selvästi teknisempää kuin viime viikolla Viikissä.

Jäin suosiolla katsojaksi ja kaivoin kameran repusta. Hauskaa oli näinkin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun kova sade alkoi, kiittelin valintaani. Kalliot ja mutaiset rinteet muuttuivat hetkessä liukkaiksi kuin pulkkamäet.

Respektiä kaikille ajajille – olitte kadehdittavan sisukkaita! Tässä teille setti kuvia.

NW Celsius Arctic: talvisuojaa kymmenelle

Seitsemän on reipasta ja riuskaa, yksi vähän epäröi ja kaksi on suoranaisia hannareita. Ensi talvena yhdelläkään niistä ei ole enää valittamista.

Rupesin järjestämään Säätämöä talvikuntoon. Hyllyjä siivotessa tuli vastaan Shimanon mtb-klossit. Niille löytyi osoite, kun otin höyläpenkin alta pahvilaatikon ja pahvilaatikosta kengät, jotka viime kevään ostin.

Ruuvasin klossit pohjaan, ja sovittaakseni ne oikeaan kohtaan fillarin päällä piti kengät tietysti laittaa jalkaan.

Kappas! Kengissä vielä täytteet sisällä. Oli jäänyt keväällä sovittamatta.

Tuumasin, että eiköhän talvikenkiin edes hetkeksi koipi mahdu villasukan kanssa, vaikka kovin näyttävät siroilta monoilta.

Hienosti solahti jalka kenkään! Sopiva lesti, kevyt jalkine, eikä puristanut edes villasukan kanssa. Mairea hymy levisi naamalle!

Näinhän sen viime keväänä tosiaan tarkoitinkin, kun ostin Evansin alennusmyynnistä popot pahemmille pakkasille. Villasukka rulez. Kannatti muuten ostaa silloin – nyt hinta on lähes tuplat keväiseen.

Nämä Northwave Celsius Arctic GTX:t ovat parhaimmillaan, kun pakkanen paukkuu kympin tuolla puolen. Eiköhän nyt pärjää myös ne varpaat, jotka palellutin pari vuotta sitten ja jotka eivät enää kylmää kestä.

Pikkupakkasilla käytän edelleen vanhoja Shimanon MW80-kenkiä, jotka pilkottavat kuvassa taaempana.

Kas kas, kenkiä on kevennetty jättämällä C pois mallinimestä.
Lisätään tähän hakusanaksi siis myös Celsius Artic GTX.

Aamupalaa pyöräilijöille huomenna Helsingissä ja Espoossa

Reilu Espoo tarjoaa huomenna tiistaina kello seitsemästä alkaen ilmaista Reilun kaupan aamukahvia, teetä ja aamiaissämpylöitä Leppävaaranraitilla noin sadalle ensimmäiselle.

Aamupalaa on tarjolla myös Sörnäisten rantatien varrella Helsingissä, tuttuun tapaan Suvilahden sisäänajon kohdalla klo 7–9. Samalla saat lisää ilmaa renkaisiin, öljyä ketjuihin ja pyöräilyvinkkejä korvien väliin. Lisäys: Tämä onkin siis huomenna keskiviikkona!

Täytyypä itsekin kurvata Sörkan kautta. Eipä siellä ketään näkynytkään, eikä ihme :D Olen nimittäin menossa kahdeksaksi Työ- ja elinkeinoministeriöön juttelemaan syys- ja talvipyöräilystä. Tilaisuus liittyy HePon "Hyvä työpaikka pyöräillä"-hankkeeseen.

Syyspyöräilyyn liittyy ainakin kelin mukaiset varusteet ja näkyvyys. Alla kaksi maantiefillaria, joiden valaistus on aika hyvällä mallilla.

HEL CX: Sanovat nokkosten olevan terveellisiä

Colnago WorldCup pääsi tänään ensimmäistä kertaa siihen hommaan, johon sen hankin: cyclocross-kisaan.

Sää suosi ja mukavaa ajoseuraa riitti kymmenittäin, kun kokoonnuimme iltapäivällä Herttoniemen puutarhapalstojen luo. Rhubarb oli laatinut HEL CX cupin avauskisaan 4,3 kilometrin mittaisen radan pitkin sänkisiä peltoja, metsäisiä polkuja ja mäkisiä ulkoiluteitä.

Tällaisella radalla on kiva aloittaa krossailu: ei liian teknistä, vaan vaihtelevaa, ajettavaa baanaa. Harrastusta helpotti tietysti huomattavasti se, että maasto oli kuivaa.

Vaikka olin ajanut tutustumiskierroksen, onnistuin eksymään ensimmäisellä kierroksella kahdesti ja kaatumaan kerran ojan ylityksessä. Tietystikin ojanpientareet ovat nokkosten suosimia kasvupaikkoja. Onneksi kisan adrenaliini auttoi unohtamaan pistelyt saman tien. Harmikseni edellä ajanut jono meni menojaan ojasta kömpiessäni.

Ennakointi, rytmi ja tasapaino. Siinä kolme asiaa, joissa toivon kehittyväni tänä syksynä roimasti.

Toisella kierroksella alkoi löytyä ajatusta vauhdin ja ajolinjan ennakoivasta valinnasta. Kolmannella kierroksella aloin oppia miten pikkuojat, kivet ja juurakot kannattaa kohdata. Alkeita etu- ja takapään hallittuihin kevennyksiinkin esimerkiksi juurakoiden yli ajettaessa oli havaittavissa.

Herttoniemen hyppyrimäen luona oli pieni mutta hilpeän äänekäs kannustajajoukko. Viimeisellä kierroksella en olisi jaksanut enää yrittää ylämäkeen ajoa, jos ei olisi tullut niin raikuvaa tukea.

Kärkiajajien teho ja tekniikka olivat ihailtavaa katsottavaa. Löysin itseni lopulta sijalta 17, jolla ei irronnut ensimmäistäkään cup-pistettä. Sen sijaan hiki tuli. Kun ei ollut osaamista, piti kompensoida kovilla sykkeillä – tehotreeni siis.

Eiköhän ero kärjen ja minun välillä ole hitusen kapeampi jo seuraavalla kerralla. Oli nimittäin niin hauska iltapäivä, että tätä täytyy saada lisää!



PS. Krossirenkaitteni kyljessä ei suinkaan lukenut 5.0-8.5 bar, vaan 50-85 psi (3.5-5.9 bar). Tuossa asteikossa on jo tolkkua.

Ajoin 3,5 barin paineilla. Muuten olisi ehkä voinut olla vähemmänkin, mutta muutaman kerran juuriin paukuttaessani olin tyytyväinen valintaan. Hiukan pienemmät paineet, ja seurauksena olisi voinut olla snakebite.



PS2. Löysin juuri netistä Toni Tiaisen albumin, jossa on liuta hyviä kuvia iltapäivältä kuten alla oleva.

Cyclocrossia aloittelijalle

Huomenna on pieni cyclocross-kisa Viikissä. Saas nähdä pysynkö samalla kierroksella kärjen kanssa vaaditut 45 minuuttia. Onneksi rata on pitkä, yli 4 kilometriä.

Tuunasin fillaria maantiemoodista krossikäyttöön. Stemmin käännöllä tanko nousi yli kaksi senttiä. Toinen juomapulloteline sai lähteä siltä varalta, että pitää napata pyörä kainaloon.

Standardikampien tilalle vaihdatin Velosportissa cx-kammet (46/36-rattaat). Onpahan vähän kevyempää mäissä ja mutapaikoissa. Jalkautumisten vuoksi maantiekengät ovat no-no, joten polkimetkin piti vaihtaa.

Fillarin mukana tulleiden Kenda Kwickr -renkaiden kyljessä lukee 5.0-8.5 bar. Aika kovat paineet, kuin maantiekäyttöön. Onko tuollaisessa mitään tolkkua maastossa?

Pyreneillä kohtalon hetki tänään

La Vuelta on tarjonnut vuoden parasta pyöräilyviihdettä olohuoneeseen. Sekä yksittäiset etapit että kokonaiskilpailu ovat tihkuneet tuskaa, dramatiikkaa ja huikeita onnistumisia.

Taisto kokonaiskilpailun ykköspaikasta on harvinaisen tiukkaa. Eilen Chris Horner (Radioshack) ohitti Vincenzo Nibalin (Astana). Kolmen sekunnin takamatka vaihtui samansuuruiseksi etumatkaksi. Valkopaitaisen Hornerin meno näyttää suorastaan ärsyttävän kevyeltä pahimmassakin ylämäessä.

Kuva: Graham Watson |www.grahamwatson.com

Kaltaiseni keski-ikäisen pyöräilyharrastajan on helppo hurrata Radioshackin kokeneiden, yli nelikymppisten huippukuskien puolesta. Jens Voigt on jo kiistämätön legenda, ja nyt Chris käyttää samoja avuja: rohkeaa ajamista ja oivaltavaa supliikkia.


Kolmiviikkoinen kilpailu huipentuu tänään. Kokonaiskilpailun voittaja ratkeaa illansuussa Angliru-vuorelle päättyvällä etapilla. Oma veikkaukseni on, että italialainen seisoo huomenna Madridissa palkintopallin kakkospaikalla.

Vueltaa voi seurata Eurosportin lisäksi nettistriimeistä, ks. esim. ProcyclingLive tai CyclingFans. Myös kilpailun kotisivuilla on hyvä live-päivitys, jolla hahmottaa tilannekuvan pikavilkaisulla.

Bianchi Oltre kiipeää ketterästi

Tänään lenkillä huomasin hymyileväni leveästi. Saatoin Myllykyläntiellä jopa naurahtaa ääneen.

Olen ajanut tämän kesän krossarilla. Kyllähän sillä pärjäsi esimerkiksi Tallinna Rahvasõitissa, koska reitiltä puuttuivat mäet.

Krossarini on 2,5 kg painavampi kuin uusi maantiepyöräni Bianchi Oltre. Ero tuntuu heti, kun etupyörä on takapyörää korkeammalla. Tänään ajoin Oltrella ensilenkin Helsinki–Vantaan lentokentän ympäri. Olipa hunajaa kivuta tutun reitin mäkiä!

Ajelin melko rauhallisesti, kun vielä eilen flunssa sekoitti pään ja väsytti lihakset. Siitä huolimatta keskivauhtisen lenkin meno oli yllättävän kevyttä ja helppoa.

Krossarilla putkelle noustessa tuntuu selvästi, että pitää hinata ylimääräistä massaa mukana. Oltrella ei tätä kivireki-efektiä ollut.

Vaikka Oltre on muutaman vuoden takainen huippurunko, pyöräni osasarjat ovat enemmänkin "ylempää keskiluokkaa": Ultegra Di2-sähkövaihteisto ja Ultegran standardikammet, Dura-Ace C24-avokiekot, Selle Italia SLR -satula. Vaihtamalla kauttaaltaan Dura-Aceen kevenisi sekä pyörä että varsinkin lompakko.

Ensikokemus sähkövaihteista on todella positiivinen. Vaihteet toimivat nopeasti, täsmällisesti ja kevyellä kosketuksella. Tulin vaihtaneeksi useammin ja paljon herkemmin sopivalle vaihteelle kuin manuaalisella Ultegralla, vaikka pidän sitäkin hyvänä sarjana.

Vähän vielä vierastan ajatusta, että vaihteiston akku voisi loppua kesken, ja fillarista tulisi sinkula kesken lenkin. Kokeillaan siis vielä hetki ennen kuin julistan mitään kovin lopullista sähkösetin paremmuudesta.

Sain muuten pidettyä heinäkuisen lupaukseni siitä, että laihdutan kolme kiloa ennen uuden pyörän saapumista. (Ks. Painonhallintaa rahalla ja ilmaiseksi) Nyt aion kylläkin pudottaa painoa hiukan lisää, koska fillari ei ollutkaan ihan niin kevyt kuin luulin. 58-kokoinen Oltreni on matkalaukkuvaa'an mukaan 7,49 kg.

Pyöräilijä ja kuntosalin ihmemaa

Tähän asti olen ajatellut, että levykiekot kuuluvat vain aika-ajopyöriin. Mitä kevyemmät, sen paremmat.

Huomisesta lähtien rupean näkemään levykiekkoja myös painonnostotangoissa. Eivätkä ne ole ihan yhtä keveitä kuin fillarissa.

Minulla on sovittu aika fysioterapeutille Tapanilan Erän kuntosalilla.

"Terapeutille." Kuulostaa ihan sairaalakäynniltä. Personal trainer olisi paljon muodikkaampi.

No, joka tapauksessa olen ajatellut, että kerta viikossa, liikkeinä esimerkiksi maastaveto, jalkaprässi ja muutama muu. Vartti lämmittelyä, puoli tuntia perusvoimaa, vartti jäähdyttelyä.

Näinköhän kuntosalista löytyy potkua maantiepyöräilyn harrastajalle? Perusvoimaharjoitteluun ei kai salia tarvita, jollei sitten tähtää huipulle. Ylämäkivedot, lumisohjossa ajaminen ja rappusjuoksut olisivat ajaneet asian jopa paremmin kuin lyhyt käynti kuntosalilla.

Ehkäpä tärkein motiivi salikäynneille on patistaa tuo tammikuussa armeijaan menevä kundi mukaan. Saa nähdä, jos vaikka innostutaan enemmänkin. Kiipeilystäkin on puhuttu.

Katsotaan nyt millaiseksi tämä talvikausi muodostuu... syksy on kesälajien harrastajalle uudenvuodenlupausten aikaa...

Vesileikkejä Tour de Helsingissä

Oli kuin tuomari olisi heilauttanut merkkilippua sateenjumalalle. Heti vapaan vauhdin alettua pudotti raskas sadekuuro lastinsa polkijoiden niskaan.

Kuvan otti Petteri Rantanen Turuntien varressa Lippajärven kohdalla. Tuskin siellä järvessäkään olisi ollut märempää!

Kovin pitkään ei rankkasade piiskannut, mutta kun tienpinnat olivat märät viimeistä kilometriä lukuunottamatta, pääsivät ajajat kuivumaan vasta palattuaan Velodromille, joka nyt kylpi auringossa.

Kuvaajia matkan varrella oli sateesta huolimatta paljon. Matti Ouvisen luova salamakuvaus tuotti komeaa jälkeä Velskolan nousuissa.

Järjestelyt pelasivat hienosti. Vaikuttaa siltä, että päätös poistaa keskinopeusryhmät yli kolmenkympin vauhdeista oli oikea. Meidän porukkamme ajoi vapaan vauhdin osuudella 36,5 km/h keskinopeutta. Oli yksinomaan hyvä, että ajajat ottivat itse vastuun vauhdistaan. Ryhmäkoot olivat järkeviä eikä pahoja kasoja syntynyt.

Oma ajoni ei tuntunut sujuvan. Nurmijärvelle saakka eli ensimmäiset 60 kilometriä olin aivan valmis keskeyttämään. Onneksi reitti ei kulkenut kovin lähellä kotia :) Jokelan jälkeen meno rupesi sujumaan, mutta eipä tuon jälkeen ollut sen kummempaa tehtävissä kuin ajaa samassa porukassa maaliin saakka. Kuvan otti Suberpolkijat Lepsämässä, jolloin olin valmis vaihtamaan fillarin vaikka virkkuukoukkuun.

Lisää kuvia löytyy Fillarifoorumin ketjusta.

Pyöräily valtaa stadin

Viikonloppu on täynnä kivoja pyöräilytapahtumia Helsingissä.

Bicycle Film Festival comes to town! Tämä kansainvälinen fillarikansan leffa- ja bileviikonloppu jalkautuu Bio Rexiin perjantai-iltana. Tarjolla on fillariaiheisia lyhäreitä ja BFF Bar niiden jälkeen.

Viime vuonna BFF jäi väliin. Jospa nyt tulisi tehtyä visiitti. Itseäni ohjelmassa kiinnostaa eniten BFF Goldsprint Party. Tiedotteen sanoin

Urbaanissa kaupunkipyöräilykulttuurissa suosituksi tulleissa Goldsprint-bileissä poljetaan lyhyitä kaksintaisteluita fiksipyörillä paikallaan kuntopyöräillen. 

Musa säestää ja kisalaitteistot ovat tyypillisesti aktiivien itse rakentamia virityksiä. Noinkohan pitäisi laittaa tennarit jalkaan ja kääriä lahkeet… keski-ikäisenä esikaupungin asukkina voisin ainakin tuoda vaihtelua cityhipstereiden joukkoon :)

Lauantaiaamupäivä menee Velodromilla, kun omalta pieneltä osaltani autan nuoria ratapyöräilijöitä sponssihankinnassa ottamalla edustuskelpoisia kuvia. Siinä samalla saankin noudettua kisanumeron ja muun materiaalin Tour de Helsingin kisatoimistosta, Velolla tietysti sekin.

Sunnuntaina meitä on sitten yli kaksi tuhatta. Varmasti mukana on moni teistä tämän blogin lukijoista.

Mäkelänkadun varsi täyttyy hermostuneesta odotuksesta. Tuomariauto lähtee matkaan. Mahtava letka valuu kuin tulva-aalto Pasilan, Pitäjänmäen ja Leppävaaran ohi, kunnes tuomari heilauttaa lippua ja vapaa vauhti alkaa.

Toivotaan, että tiet pysyisivät kuivina ainakin Velskolaan saakka. Siellä ajo alkaa rauhoittua ja pahimmat railot ja kuopat ovat takana.
-
Ylempi kuva on BFF:n järjestäjän Markku Jussilan käsialaa.

Vauhtia ja yllättäviä tilanteita Tallinnassa

Kaipasin vielä Satasen kuntoajon jälkeen pientä kenraaliharjoitusta ennen Tour de Helsinkiä. Sellainen löytyikin läheltä: Tallinnasta. Mikäpä sen mukavampaa kuin yhdistää viikonloppumatka ja pyöräkisa!

Varasimme matkan jo lauantaiaamuksi, paluu sunnuntai-iltana. Ajatuksena oli lauantain vietto rentoilun merkeissä Annun kanssa. Sunnuntaina sitten osallistuisimme molemmat Tallinna Rahvasõit -kuntoajoon, eri matkoilla tosin.

Rentoilu loppui lyhyeen, kun jo stadin Länsisatamassa meitä valistettiin autokaistan check-in-pisteellä, että Viroon ei ole asiaa ilman passia tai poliisin myöntämää virallista henkilökorttia.

Hepskukkuu vaan… olimme matkalla pelkät ajokortit mukana. Tai olisihan minulta löytynyt myös UCI:n lisenssikortti…

Onneksi olen jo lapsena oppinut, että puhumalla asiat selviävät. Niin siinä sitten kävi, että hirmuisten sakkouhkauksien saattelemana pääsimme kuin pääsimmekin laivaan. Pahin rasti siis ohitettu!

Hotellissa meille ei ollutkaan parisänkyä, vaan erilliset vuoteet, joita ei pystynyt siirtämään. Soitto respaan tuotti vaihtarina sviitin. Ei valittamista, kuten ei Savoy Boutique Hotelin palveluissa muutenkaan.

Kolmas pikkuylläri tuli vastaan, kun menimme Pikk Jalg -kadun varteen kuvaamaan lauantai-iltapäivällä ajettavan kriteriumkilpailun ajoa. Ei merkkiäkään kisasta, vaan tavanomaiset myyjät tauluineen ja tavaroineen tekivät kauppaa kuin aina ennenkin. Outo juttu – olinhan sentään aamulla tsekannut kisan kotisivut.

Jälkeenpäin kuulin, että kisa oli peruttu, koska reitti oli revitty auki tietöiden vuoksi ja koska osallistujia oli muutenkin odotettua vähemmän. Eipä tuo iso harmi ollut, mutta jäi kyllä kiinnostamaan miltä tämä "pohjoisen helvetti 2" olisi näyttänyt. Monelle olisi varmaan käynyt kuten temppupyöräilijälle, jota jututin renkaan paikkaamisen lomassa.

Sunnuntaina lähtöpaikalle pääsemiseksi riitti, että talutimme fillarit noin sata metriä Vapaudenaukiolle. Siellä oli muutama teltta ja pientä alkua kansanjuhlaksi. Tuli läheisesti mieleen toukokuinen Naisten kv. etappiajo Helsingin Kansalaistorilla.

Järjestäjät olivat hoitaneet esimerkillisesti kisaajien tavaroiden roudaamisen lähtöpaikalta kuuden kilometrin päässä sijaitsevalle maalipaikalle. Olikin helppoa jättää iso matkakassi odottamaan hotellille, ja järjestäjät toimittivat pyyhkeen ja vaihtovaatteet sisältävät nyssäkät perille maalipaikkana sijaitsevalle koululle.

Sen sijaan idea asettaa pyöräilijät ahtaaseen lähtökarsinaan osallistumisnumeron mukaan ei saa minulta kiitosta. Kaikkiaan osallistujia oli noin kahdeksansataa, joista puolet lähti 93 km pitkälle reitille.

Saattoajon aikana meitä oli monta, jotka pyrimme nousemaan lähemmäksi kärkeä. Eihän sinne tietenkään kaikki mahtuneet. Pian vapaan vauhdin alettua jouduinkin huomaamaan, että se oikea kärki oli jo irtaantunut meidän ryhmästämme.

Karsina on siis jaettava kuten monissa suomalaisissa kuntoajoissa: viitteellisen tavoitenopeuden mukaan.

Saattoajo tarjosi sitä tavanomaista pikkuhäröilyä, jota pitää osata lukea ja ennakoida. Noin kuuden kilometrin päässä koitti sitten vapaa vauhti.

Tallinna sijaitsee Harjun maakunnassa. Ainoat harjut taitavat sijaita vanhassakaupungissa, sillä koko reitti oli yhtä pohjanmaata. Piristyksenä matkan varrella oli kirimaaleja ja runsaasti kannustajia hurraamassa.

Virolainen versio mäkihatkasta on kuulemma yrittää irtiottoa sivuvastaisessa. Ajoin ryhmässä, jossa ei kuitenkaan irtiottoja juuri harrastettu. Eikä kyllä työntekoakaan. Aika vähän oli meitä, jotka pidimme vauhtia yllä. Tero ja minä, ryhmän suomalaiset, saimme kyllä selvästikin respektiä halkomalla tuulta ja näyttämällä varoitusmerkit säntillisesti.

En ole ollut toisessa kuntoajossa, jossa oltaisiin merkkien suhteen näin laiskoja. Sen vuoksi Tallinna Rahvasõitissa on oltava valppaana reitin ja ajokaverien suhteen.

Ajo sujui siististi ja melko tasaista kyytiä loppukilometreille saakka. Tietysti maalin läheisyys sai porukkaan hiukan lisää vauhtia. Eräässä tuplaristeyksessä oli hankala liikenteenjakaja heti oikealle kääntymisen jälkeen. Yksi ajaja ei saanut valittua ajolinjaansa tarpeeksi aikaisin, vaan joutui hyppäämään korokkeelle. Siinä vauhdissa ei hänellä sitten ollutkaan mitään tehtävissä, vaan törmäys korokkeen päädyssä olevaan liikennemerkkiin oli väistämätön.

Pyöräilijä pasautti poskensa tolpan ylempään liikennemerkkiin ja kaatui siitä selälleen ajoradalle edessäni. Onnistuin onneksi välttämään päälleajon. Mitenkähän mahtoi käydä takanani! Äänistä päätellen muutama kaatui, muttei siellä tainnut mitään megaluokan kasaa syntyä. Laittakaa kommenttia, jos on tarkempaa tietoa tapauksesta.

Viimeisillä kilometreillä vauhti hiukan kiihtyi. Arvelin, että vetotöistä laistaneet olivat säästäneet voimia loppukiriin. Tällaisia huhuja olin virolaisista kuntoajoista kuullut. Kun sitten innostuin painamaan vielä vähän lisää, yllättäen ei kukaan seurannutkaan ainakaan ihan lähituntumassa. Tästähän tietysti jäi voittajafiilis, kun oli jalkaa tulla oman ryhmän kärkikuskina!

Kokonaissijoitus pitkällä matkalla ei ollut mitenkään huippu: 151. Keskinopeus vapaan vauhdin osuudella oli kuitenkin parempi kuin odotin: Garminissa 38,4 km/h. Sykkeetkään eivät olleet ihan tapissa, vaikka vetotöitä tulikin tehtyä, joten ihan mukavalla mallilla kunto nyt on.

Myös Annun ajo sujui iloisissa merkeissä. Hänen ensimmäinen kuntoajonsa lyhyellä matkalla tuotti sijan 70 sekä fiiliksen onnistuneesta tapahtumasta.

Kuntoajon jälkeen pyörittelimme hotellille haukkaamaan välipalaa ja hakemaan kassin. Iltalaivalle pääsimme laivaan vähemmillä moitteilla kuin menomatkalla. Autokannella jouduimme vähän ikävään paikkaan, niin että Helsingin satamaan tullessa oli kestämistä pakokaasuissa ja helvetillisessä melussa.

Luksusta on, että oma lapsi karautti autolla satamaan hakemaan meidät. Sitä voisi sanoa kirsikaksi viikonlopun hyvän kakun päällä.