maanantai 8. elokuuta 2016

Mistä maksat, kun osallistut kuntoajoon?

Mitä rahalla saa, kun maantiepyöräilijä haluaa ajaa yhdessä toisten kanssa?

PORUKKALENKKI tuttujen kanssa on ensimmäinen polkaisu ryhmäajon maailmaan. Porukkalenkkeilijä voi valita olisiko vuorossa tasavauhtista peekoota, mäki-intervalleja tai ehkä telaketjua myötätuuleen. Tutut reitit, kantahuoltamon munkit, ja samat vitsit kuin aina.

Porukkalenkistä puuttuu kilpailun ja isossa joukossa ajamisen adrenaliinia nostava jännitys. Sen kuuluukin olla ennalta-arvattava ja turvallinen – toisin kuin Munkkimiehen Poljennossa kuvaama härönkatkuinen lenkki.

Numerolappu selässä ja maalikamera sähköistää lähtötunnelman.

KILPAILUN idea on helppo ymmärtää. Kyseessä on selkeä urheilutilanne, johon valmistaudutaan ja jossa otetaan kehosta irti kaikki mahdollinen. Kilpailumaksu on vain pari kymppiä, ja useimmiten sen maksaa oma pyöräseura.

Uusien kisaajien mukaantuloa on hiukan helpotettu perustamalla aloittelijoille uusi kategoria 3. Siitä huolimatta moni aktiiviharrastaja kokee pelonsekaista kunnioitusta oikeita kisoja kohtaan, ja valitsee omien kykyjen testausalustaksi kuntoajon.

KUNTOAJOT ovat erikoinen välimuoto. Toisaalta niihin osallistuu vakionopeusryhmissä merkkiajajien perässä polkevia porukkalenkkeilijöitä, ja toisaalta niitä, jotka ajavat kilpaa oman seuran väreissä toisia vastaan.

Kuntoajot ovat kaikkein kallein tapa ajaa yhdessä. Useisiin tapahtumiin jälki-ilmoittautuminen maksaa 70 euroa, joten pari kuntoajoa kuukaudessa tekee kesäkaudella monen sadan loven lompakkoon. Jo viiden kuntoajon hinnalla saisi hankittua Shimano Ultegra -kiekot!

Sunnuntaina ajettiin Porvoon kuntoajot. Vasta aamulla päätin lähteä matkaan ja maksaa tuon osallistumismaksun. Olihan luvassa melko iso osallistujajoukko, todennäköisesti itselle sopivaa vauhtia ja kuiva keli.

Muutama mitali tallessa.
Mitä rahalla sitten saa? Järjestäjien taholta tapahtuman organisoinnin eli liikenneohjauksen, ajanoton ja ruokaa ajon jälkeen. Hiukan myös rekvisiittaa eli lähinnä muistomitalin osallistumisesta. Tässä suhteessa Porvoo on ihan hyvää kuntoajojen keskiluokkaa.

Tärkeintä antia on kuitenkin se, millaisen elämyksen tapahtuma antaa. Sen jokaine luo itse, yhdessä muiden ajajien kanssa. Sattumuksia, voittoja ja tappioita tulee puitua sekä yksin että foorumeilla ihan eri tavalla kuin porukkalenkin jälkeen.

Porvoon kuntoajon maalissa negatiiviset tunteet olivat pinnassa. Tihkusateessa ja pääjoukon kuskien jo lähdettyä paikalta totesin reissun ihan turhaksi ja rahojen menneen hukkaan.

Kolme tuntia aiemmin olin startannut vapaan vauhdin ryhmässä kisakuskien kanssa. Yllättäen tahti pysyi varsin maltillisena. Ei repiviä kiihdytyksiä ja keskinopeuskin passeli 38 km/h. Meno tuntui paljon odotuksia helpommalta.

Tietäen olevani monia kumppaneita heikompi en juuri keulilla viihtynyt, vaan pysyttelin muiden selkien takana jaksaakseni pääjoukossa ehkä maaliin saakka. Reittikin oli paljon tasaisempi kuin olin pelännyt, joten ajo ei tuottanut ongelmaa.

Reilun seitsemänkympin jälkeen alkoi sataa, ja totuuden nimissä on sanottava että väsymyksen merkkejä alkoi jo tuntua. En kuitenkaan ehtinyt mittaamaan kykyäni pysyä pelotonissa, kun 75 kilometrin kohdalla rengas alkoi tuntua pehmeältä – ja saman tien eteen tuli routavauriokuoppa, jota en ehtinyt väistää. Rengas löi vanteelle ja kumi tyhjeni hetkessä.

Kun sitten vararenkaasta irtosi pumpatessa venttiilin sielu enkä saanut sitä kierrettyä tarpeeksi tiukkaan kiinni, alkoi hymy hyytyä ja jalat jäähtyä.

Kiitos Team Rynkebyn huoltoautolle, joka sitten aikanaan tuli ja lainasi pihtejä sielun kiristämiseksi venttiilin varteen. Pääsin kuin pääsinkin liikkeelle parinkymmenen minuutin tauon jälkeen, minuuttia tai paria aiemmin minut ohittaneen 32-ryhmän perään.

Olipa hankala saada kolmekakkonen kiinni! Jalat olivat aivan puuta. Kun sitten vihdoin porukan tavoitin, pysyttelin joukossa viitisen kilometriä.

Hetken siinä levättyäni tuumasin, että en tullut hakemaan kuntoajolta porukkalenkkiä, vaan kilpailua. Toisin sanoen vaikka lopputulos olisi kuinka koominen, koittaisin irtiottoa kolmekakkosesta.

Se oli varmasti hilpeän näköistä. Setä tekee kamalasti töitä, saa ehkä parinsadan metrin eron, joka sitten kutistuu kutistumistaan. Muutama kilometri lisää, ja taas karkulainen on 32-ryhmässä.

Vielä kymppi ennen maalia tuli tilaisuus. Irtiottoa ryhmästä yritti kolme pyöräilijää. Olin ryhmässä pientareen puolella ja kesti aikansa ennen kuin pääsin yrittämään heidän peräänsä. Maksimitehot jaloista irti ja pääsinkin parinkymmenen metrin päähän karkulaisista. Krampin oireet lopettivat kuitenkin yrityksen siihen, ja oli tyydyttävä palaamaan 32:n ja sen kiinni saaneen Team Rynkebyn kanssa.
Keltainen aalto hyökyy takaa, ja karkulainen imaistaan takaisin joukkoon.

Kun lähti pääjoukon matkassa ja tuli maaliin 32:n keskinopeusryhmässä, ei tietysti kaikki ole mennyt ihan nappiin. Alun hyvä meno ja yllättäen erityisesti epäonnistuneet loppuvaiheen irtiottoyritykseni kuitenkin saavat minut muistelemaan Porvoon kuntoajoja lämmöllä.

Tuli kaaduttua saappaat jalassa, ja siitä kannatti maksaa!

Esimerkiksi Bianchi-cupin kisassa matka olisi katkennut välinerikkoon, tai parhaassa tapauksessa olisin hissutellut itsekseni maaliin. Porvoossa sain vakionopeusryhmän mukavan vetoavun. Ehkä tulinkin ostaneeksi kisan ja porukkalenkin samassa paketissa.

Ei kommentteja: